VII

Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen, holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran eteishallin keskessä.

Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa. Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi maalattua puusohvaa.

Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone, josta johti pieni ovi salaportaaseen.

Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty kaksi kerrosta lisää.

Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.

Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali- ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia. Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin alhaalla.

Kolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.

Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.

Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin kilometrin päähän kartanosta.

Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai alkunsa rakennuksen päätypuolelta.

Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.

Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.

Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle ihmetystä herättävä ilmiö.

Mitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?

Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.

Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa, kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa, ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.

Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!

Ja miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?

Kuriositeetin vuoksiko?

Tuskin vaan.

Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä. Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt. Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.

Ja vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.

Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.

Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.

Parempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.

Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.

Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä, ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy, koristamaan seinää ja peittämään ovea.

Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin kun he kartanossa vierailivat.

Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa, mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa, joka kuitenkin oli hänen omansa.

Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin leimaamassa kartanossa.

Uusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.

Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan keskuuteen.

Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.

Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia salamoitakin.

Useat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.

Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi, ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut luopumaan tiloistaan ilman arveluja.

Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien" aikojen korkeudessa.

Nämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää. Niiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin käsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan vaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja kaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.

Tällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja heittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan, kalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan kuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan kallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset, kymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.

Menestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä, aluksi hyvinkin vieraat olot.

Varsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos yksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.

Mutta minkäpä sille! Kun se oli olemassa, niin asuttava siinä oli.

Talonpoikaisperhe alkoi vähitellen kotiutua loistavassa ympäristössään.

Ellei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki olisi käynyt erinomaisesti.

Ja tämä syy oli Valle! Hänen ainoa poikansa ja perillisensä.

Ukko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia eikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi kunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa. Hän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen mieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka asuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta kaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.

Ja Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei ensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan aatelisen loistokartanon.

— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin joskus puhuessaan Valtialan tilasta.

Mikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja perinnäisestä maaperästään.

Syy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa olivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen määrän virikettä ja ravintoa.

Hän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä taiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä kotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon seurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet isän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa valveutumiselle.

Tätä asiain tilaa on pidettävä yhtenä tekijänä Vallen kehityksessä.

Ilman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana sen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille luonteessaan.

Hän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja panna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa ihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia kirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan mielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata viljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.

Valle ei ollut käytännöllisen toiminnan mies.