XXV

Näiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella tavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.

Iltamatilaisuuksissa liikkui hän yksinomaan Lailan seurassa.

Hän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta mahdollisilta yllätyksiltä.

Yksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa miesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia kuletella naisia mukanaan.

Tämä menettely oli pakottanut Reginan yhä etääntymään Vallesta.

Kotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään koskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka halusi häntä puhutella.

Tämä oli katkaissut Reginalta viimeisenkin tien.

Parin kirjeen lähettäminen oli jäänyt myöskin ihan tehottomaksi.

Aku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes itselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.

Nyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään, ja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.

Valle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku sanoi, tuon onnettoman revolverin.

Aku tahtoi niin, ja niin se piti olla.

Nyt koristi myöskin Vallen salin seinää komea maalaus Valtialasta.

Sen vernissaus oli toimitettu juhlallisesti, mutta — ilman naisia.

Valle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan yksikseen voinut jättää pois.

Näihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin syitä.

Valle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian paljon huomiota.

Sitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta, yksityisen opettajan johdolla.

Aikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi seuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei Lailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat vahingoittaa hänen esiintymistään.

Tämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja Lailan elämälle.

Jokainen teko ja jokainen askel oli edeltäpäin suunniteltu ja arvosteltu.

Heidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin viimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.

Kaikki oli sen jälkeen kaavamaista ja muotoihin upotettua.

Palkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja virheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle sanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan pilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.

Tähän asti tunsi Laila Vallen suunnitelmat.

Mutta entä sitten?

Valle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila ja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle koskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen sivuutettava.

Sitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla. Siksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi. Ja Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.

Mutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät laskelman ulkopuolella.

Lailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja pettymystä ilmaiseva katse.

Sama katse, jonka Valle oli nähnyt Eläintarhan tiellä.

Mutta ei Valle sitä huomannut.

Hän oli niin innostunut asiaansa ja suunnitelmiinsa, ettei hän sitä nähnyt.

Ei hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että heidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa oli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.

Syynä ei suinkaan ollut Vallen kylmeneminen. Päinvastoin!

Laila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi tuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän nyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut Lailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille jäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.

Asia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus milloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.

Sentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen. Hän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse Lailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.

Mitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä silloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa ulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.

Valle oli tämän keksinyt ja kustansi matkat.

Vasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt Lailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.

Silloin Valle kyllä luki siinä soimauksen, joka häntä hämmästytti.

Se hämmästytti häntä, sillä ei hän sitä ymmärtänyt.

Kaihomielisenä ja suunnattomasti ikävissään palasi Valle rannalta.

Mutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.

Hän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska kyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.

Katkerasti itki Laila uutta pettymystään.

Jokainen kyynel katkoi hienon, sydämiä yhdistävän, kultaisen säikeen.