I
Reading edition
Syyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.
Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä, nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja musiikista.
Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun kesäasunnoissa.
Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä, odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.
Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.
Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.
Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin syyskauden alussa.
Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!
Ei häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.
Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.
Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan. Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.
Entä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!
— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.
Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen ulkopuolelle.
Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.