V

Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.

Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!

Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.

Mistähän se johtui?

Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt, irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.

Tämähän oli erikoisen miellyttävää.

Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui sangen hauskasti edestakaisin.

Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.

Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!

Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta, luotettavammalta.

Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.

* * * * *

Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot! Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!

Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!

Niin — mitä hän yritäkään ajatella?

Mitä lie ollut — tarpeetonta!

Kuinka oikeassa Gogol olikaan!

Matkustaessa saavat aivot levähtää.

Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli, halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi piletin kohteliaasti takaisin ja meni.

Kenenkähän luo se nyt meni?

Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.

Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?

Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle jonkun ystävällisen sanan.

Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy kiintyneen kirjaansa.

Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.

Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin, mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo kokonaan herännyt.

Harvinaisen miellyttävä olento!

Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä. Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen, ruusuisine lehtineen.

Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.

Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan toisaalle.

Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä ennustava väre.

Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön sävy.

Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.

Mitähän hän mahtoi lukea?

Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa. Pitääpä varoa.

Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa. Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin Kajasvuon romaaneista.

Siis suomalainen neitonen!

Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.

Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta. Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla. Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.

Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin edullisesti.

Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan nähnyt noin sopusuhtaista naista?

No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.

Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar. Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset melkein mielenkiinnottomiksi.

Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!

Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua, kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja sopivaisuuden.

Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.

Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä jonkun verran.

Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän ollut soveliasta noin tuijotella.

Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.

Mikä ihme häntä nauratti?

— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle tuskastuneena.

Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin! Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.

Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen — tai ehkä romaaninsa tapahtumille.

Olipa nyt mitä olikin!

Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta ihania syyskesän maisemia.

Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan akkunaverhoon.

— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.

Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.

Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa hyllylle ja poistui osastosta.

No, nyt hän ei toki hymyillyt!

Valle oli tyytyväinen.

Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.

Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla, nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.

Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.

Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla, suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.

Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.

Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.

Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli kiirehtiä junaan.

Se oli Vallelle mieluista.

Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen, jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!

Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä kaikki.

Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille — vinottain Valleen — mutta selin.

Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!

Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten Valle tuota kauppasaksaa vihasi.

Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella, jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.

Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.

Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen, mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.

Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.

Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.

Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä. Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.

Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä, epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.

Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon. Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.

Valle heräsi.

Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.

Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.

Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!

Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.

Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa vaunun vastaiselle puolelle.

Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.

Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois pilettinsä.

Minnekähän tuo neitonen matkusti?

On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!

Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään. Jumala tiesi minne matkustaa!

— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.

Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies, ja sekotti sen homman.

Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa! — Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän olikin vallan eri asia, se.

Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.

Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman läheisyyden.

Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa junailijan asemalla.

Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.

Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin, että ihan suututti.

Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!

Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen täyteiselle asemasillalle.

Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.

Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta vieläkös!

Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi tyytymättömänä ympäri.

No, niin!

Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri, pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella junailijaa.

Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa keskisillalla, että asialliset näkisivät!

Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa, kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.

Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!

Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.

Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa! Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.

Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.

Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.

Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?

Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille ilvehtijöille!

Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden käänteessä!

Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.