VI

Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla, loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon päärakennuksen punainen tiilikatto.

Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle, jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.

Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä pitkä puistotie Valtialaan.

Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten kolmion toiset sivut.

Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka, jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti käyden tuskin viittä minuuttia.

* * * * *

Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä, ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei tuntenut.

Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut menevänsä jalkaisin oikotietä.

Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat Valtialan viljelysmaat.

Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät arvokkaan vaikutuksen.

Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.

Valle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin tenhoisan vaikutuksen?

Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin sieltä, täältä.

Maalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!

Kuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.

Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.

Tuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!

Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.

Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan tuskastui.

Kuski vain hymyili portilla.

Herralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.

Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes ajaa osannut.

Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta siitä oli niin pitkä aika.

Mikä nyt!?

Hevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.

Valle piteli kiinni vaunujen laidoista.

— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.

Kuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.

— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.

— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti ympärilleen.

— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän varmana.

Vihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.

Kartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.