X

Huolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä paljosta tupakansavusta.

Penkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti keskustelevia miehiä.

Kiivaimmat seisoivat keskilattialla, puhuen ja huitoen käsillään.

Maantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta kuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat palvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se jännitti kovasti.

Lavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon parikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys, mutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko työtätekevää luokkaa.

Nuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja laskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät tukahutettua naurua nurkassaan.

Puolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä penkkirivistä.

Mitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt mies, eikä ole minkäänlaista virkaa.

Kirjoittelee vaan sanomalehtiin! Näin suuren kartanon isäntä! On sekin.

Tulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä komennella!

Puhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä rohkeammiksi.

Joku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse itsensä.

Joku nuorukaisista ehdotti, että hankitaan hanuri ja ruvetaan tanssimaan.

Mistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät uusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.

Pää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta osaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja odotti mitä tuleman piti.

Kustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa leikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta noustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan entisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.

Häntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti kävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä mieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.

Häntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa tähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se tulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat hänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.

Nämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei hän mitään havainnut pirtin melusta.

Hän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli työntää hänet suinpäin lattiaan.

Hän katsoi ympärilleen.

Tiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut rajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen kylkeään ja olkaansa.

Keskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi suurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.

Se oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli kyydinnyt Vallen asemalta.

Kuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta, kaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten tämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt putoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen sitä jänikseksi.

Tällöin oli Rontus-Kalle noussut.

— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset hansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei osannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.

Tässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin kädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.

— No, saikos porttipoika juomarahaa? kysyi joku joukosta.

— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa, virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen, niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun pohjalta.

— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.

Mutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.

— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.

— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan meidän hieno isäntämme.

Samassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.

Pirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.

Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin ilman puutteessa.

Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.

Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.

Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.

Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.

Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia kertoja nimeltä.

Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen käsivarret alas taakkoineen.

Hirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata miestä.

Mutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.

Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan. Mutta yhä painuivat käsivarret.

Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.

Mutta vielä oli hätä yhtä suuri.

Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.

Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla, entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.

Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän, kauhistuneen katseen.

Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän eleen.

Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi raskaasti seisaalleen.

Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan lähimmälle tuolille.

Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin ison lapsen peräpenkille istumaan.

— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla sinun luoksesi nyt illalla.

— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään kuskiin päin, katsomatta häneen.

— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.

— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja kysymystään kuskille.

Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka oli kokonaan hänen.

Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis selittämään.

Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan. Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.

Näin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.

Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä suuttui.

Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.

— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta, keskeytti Valle.

— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi raueta.

Vallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen itsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Iloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat pilkallisesti kuskiin.

— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt niin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti rauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen, niin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni ole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus voisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut mahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja tallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.

Sitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan kuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle päästökirjan tältä päivältä.

Häpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä asiasta mitään.

Sitten käytiin käsiksi kokouksen aiheeseen.

Kusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja rauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.

Kustin lopetettua valittiin kokoukselle puheenjohtaja ja sihteeri.

Valle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden. Ja niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet tästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet ajatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli johtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.

Koska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri tulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava väitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja rettelöimistä.

Kenen puolelta olivat välikirjat tehdyt?

Tietysti kartanon puolelta.

Syyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä alustalaisissa.

Vaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi eivät olleet paremmin valvoneet etujaan.

Nyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen ymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi sallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.

Valle katseli koko ajan puhuessaan ympärilleen, alustalaisiaan silmiin.

Hän oli erittäin huvitettu puheensa vaikutuksesta.

Ensin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain välähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen kuvastuvan kaikkialla.

Ei kukaan oikein ymmärtänyt Vallea. Hänhän puhui itseään vastaan!

Hän puhui kauniisti ja sulavasti, mutta mikähän siitä lopuksi tulee.

Mitä hän oikein mahtoi tarkottaa?

Valle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti lattiaan.

Valle jatkoi taas.

Hän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että sivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös Valtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä Valtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa ehto.

Sitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota kartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan puolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen alustalaisten kaikessa toiminnassa.

Nyt oli sattunut hankaus.

Mutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä vakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu, vaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen laillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan velvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei luonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.

Kartano puolestaan siis suostuu tehtyihin vaatimuksiin.

Hämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin helposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja miksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?

Vaikka olihan siinä paljon opittavaa ja kaunista se oli kuunnella.

Kaikellaisia mietteitä pyöri miesten päässä.

Mutta ne haihtuivat pian yleiseen iloon ja tyytyväisyyteen.

Kusti hypähti paikaltaan kiittämään isäntää sopivin sanoin.

Kartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki ymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.

Kokous päättyi ja pöytäkirja luvattiin huomenna allekirjoittaa.

Vallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja kaski palvelustytöt keittämään kahvia.

— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle, pudistaessaan kartanonhoitajan kättä.

Nyt tuli Kustikin, reippaana ja iloisena, kiittämään Vallea kumminlahjasta.

Ei mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä tunteittensa mukaisesti.

Rontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta saamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys valtasi hänet kokonaan.

Iloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä, kuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.

— Nyt mennään minun luokseni, sanoi Kalle isällisesti.

Kaikki hymyilivät iloisesti kun nämä ystävykset poistuivat pirtistä.