XI
Reading edition
Molemmat yksikerroksiset kylkirakennukset olivat sen verran erillään itse päärakennuksesta, että kummassakin pihan peräkolkassa oli rautaisella portilla suljettu tie puistoon.
Toiseen näistä rakennuksista oli pihanpuolelle järjestetty asunto kartanonmiehelle.
Valle meni mielellään katsomaan Rontus-Kallen asuntoa, joka hänen määräyksestään oli keväällä uudestaan paperoittu ja maalattu.
Huone oli avara ja aurinkoinen, sen hän tiesi entuudestaan, ja iloisen vaikutuksen teki se nytkin sähkövalossa.
Miellyttävä siisteys vallitsi huoneessa. Mahdottoman leveistä hongan puolikkaista ammoin sitten kyhätty permanto loisti maalaamatonta puhtauttaan.
Huonekaluja oli niukasti, mutta kuitenkin varsin riittävästi, ja kaikki hyvässä järjestyksessä.
Tuoreet haon-oksat kynnyksien edessä ja uunin ympärillä huokuivat miellyttävää tuoksuaan.
Tästä kaikesta saikin Kalle vieraaltaan parhaimman tunnustuksen, mikä saikin kirkastavan hymyn leviämään Kallen kasvoille.
Jokaista esinettä oli Vallen katsottava erikseen ja sanottava siitä mielipiteensä.
Hänen oli istuttava Kallen leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa, ja katseltava kaikkea, arvosteltava kaikkea.
Sitten istuivat he ja tarinoivat.
Ensin kävi keskustelu kovin kankeasti, mutta kun Valle vaatimalla vaati, että Kallen piti puhutella häntä vain Valleksi, kuten entiseenkin aikaan, alkoi kankeus vähitellen sulaa.
Näin kului aika hauskoissa, lapsellisissa muistoissa, joista Kalle puolestaan ei ollut unohtanut ainoatakaan.
Valle sanoi, että hänen pitäisi kai jo lähteä illalliselle. Ehkä kartanonhoitaja jo odotti häntä.
— Minäpä ensin näytän, sanoi Kalle kiirehtien. Tuskin Valle enään muistaakaan.
— Mitä sitten?
Mutta Kalle oli jo mennyt isolle kaapille. Otti sieltä, ylähyllyltä, esille ihmeellisiä kapineita, ja toi ne pöydälle.
Valle katseli oudoksuen.
Siinä oli puisia hevosia ja karhuja, lehmiä ja lampaita.
Sahuri-äijä sahoineen oli niin kunnossa, että Kalle asetti sen pöydän reunalle sahailemaan.
— Tunteeko Valle, hymyili Rontus-Kalle. Nämä ovat pikku-Vallen tavaroita.
Valle myönsi muistavansa. Ja jotakin hän muistikin. Kaukaisia, nukkuneita mielikuvia elpyi hänen sielussaan.
Tämähän oli liikuttavaa.
Rontus-Kalle oli nämä kaikki hänelle ennen muinoin veistellyt ja sittemmin, kun Valle niistä enään ei välittänyt, tallettanut ne, kuten kalliit muistot ainakin.
Lapsellisella ilolla ojensi Rontus-Kalle jokaisen esineen erikseen katseltavaksi ja koeteltavaksi.
Valle arveli, että hänen pitäisi nyt jotakin sanoa, mutta kurkussa tuntui niin omituinen kuivuus, ettei hän uskaltanut yrittää. Hän vain silitti ison karhun laineikasta selkää, ja asetti sen pöydälle.
— Samaten Valle sitä pikkupoikana silitteli, sanoi Kalle, ja hyväili karhua samalla tavalla selkää silittämällä.
Näin liikuttavaa, tunteita pehmentävää tapausta ei Vallelle ollut koskaan ennen sattunut.
Minkälainen kultainen sydän sykkikään tuon karun, kömpelön jättiläisen rinnassa! Ja kuinka naivilla hellyydellä hän Vallea rakasti!
Mitkä näkymättömät, hienon hienot, mutta sitkeät siteet yhdistivätkään hänet tähän unohdettuun ja aikojen vieraannuttamaan maaperään!
Aarteitahan täällä voisi löytyä, jos niitä rupeaisi kaivamaan.
Mitenkä hän olikaan niin voinut unohtaa tämän herttaisen miehen, entisen leikki-ystävänsä ja suojelijansa, ettei edes tuonut hänelle pientä muistolahjaa tullessaan?
Valle häpesi itseään oikein toden teolla.
Hän oli loppukohtauksen aikana yhtä harvasanainen kuin Kallekin.
Seuraavaa päivää varten teki Valle pieniä suunnitelmia. Hän kävelisi vähän ympäristössä vanhan ystävänsä kanssa, ollakseen hänelle niin paljon mieliksi kuin mahdollista.
Kalle selitti mielissään, ettei näin lämpimänä vuoden-aikana työt estäneet. Ei ollut puita kannettava, eikä teitä luotava.
— Tule jo aamulla varhain minua herättämään, sanoi Valle lähtiessään.
— Kuinka varhain? Joko kuudelta?
Vallea nauratti.
— Ei — siinä kymmenen korvilla.
Molemmat hymyilivät herttaisesti hyvästiä sanoessaan.