XXII

Huikaisevasti valaistussa parveke-salissa kiitivät fantasia-pukuiset tanssijat iloisessa karkelossa.

Väriloisto ja puku-koristeiden kimmellys sivuutti katsojan silmän alituisella vilinällään.

Tummapukuiset herrat ja mustat dominot olivat juhlan painostavia ilmiöitä, muistuttaen elämän oikeata, vakavaa pohjasävyä.

Vaaleat ja tummat kaunottaret kilvoittelivat hivelevällä tavalla erilaisten sulojensa kainossa esilletuomisessa.

Tarkotuksellisen rohkeita pukuleikkauksia ja räikeyttä ei näkynyt missään.

Julkeuden sijasta nähtiin pikanttia salaperäisyyttä tai naivisti verhottua ujoutta.

Näkyi, että nämä olivat rajoitetun piirin yksityis-huvit.

Ken halusi, voi naamioista päätellä kunkin asianomaisen makua. Aivan eri tavoilla olivat useimmat peittäneet ilon ja tanssin lämmöstä hehkuvat kasvonsa.

Pienet kasvimajat pöytineen, ja koristellut sivuhuoneet olivat täynnä istujia.

Hajamielisenä oli Valle aluksi katsellut tätä rattoisaa hyörinää.

Hän aikoi pysytellä syrjäisenä tähystäjänä, sillä hänen mielentilansa ei ollut karnevaali-ilolle suotuisa.

Piiloisesta paikastaan löydettiin hänet kuitenkin pian, eikä hän vastahakoisesti liittynytkään tuttavien piiriin, sillä hän oli saanut niellä ohikulkevilta monenlaisia kömpelyyksiä, joitten mauttomasti ja älyttömästi peitetty tarkotus ärsytti häntä.

Hän oli huomaavinaan melkein kaikkien naamioiden letkauksissa saman ytimen.

Se koski Reginaa ja häntä.

Niin hän ne puolinaiset lauseet käsitti.

Mitä se heille kuului!

Mitä näillä naamioiduilla oli tekemistä hänen asioissaan!

Tulkootpa sanomaan kaikkea tätä naamioimattomina!

Valle liittyi iloiseen seuraan, ohjattomana ja antautuneena.

Jo illallista syödessä istui Regina hänen vieressään ja iloitsi Vallen pirteästä mielialasta.

Valle huomasi, että hänessä oli aika korkea hermojännitys. Siirtyessään köynnöksien ja laakeripuiden varjostamalle sohvalle, tunsi hän vastustamattoman halun antaa takaisin jokaisen piston, jonka äsken oli saanut.

Naamioiden ja pukujen takaa tunsi hän ne tuttavansa, jotka eivät olleet voineet hillitä iloansa, käyttää ivan pistintä aseetonta miestä vastaan, jommoiseksi naamioimaton henkilö aina tuntee itsensä naamioiden keskellä. Tuntee itsensä alastomaksi puettujen joukossa.

Jokainen näistä uskalikoista, joka uudelleen lähestyi heidän pöytäänsä, sai täydellisen nuolisateen niskaansa. Ja jokaisen nuolenkärjen kätki Valle pehmeään pumpuliin. Se putosi asianomaiseen näennäisesti vaarattomana, mutta pisti salaa ja syvälle, varmasti ja säälimättä.

Toista kertaa ei tullut kukaan.

Tuntemattomilla ei ollut haluakaan heitä häiritä, ja tuttavat jättivät heidät rauhaan.

Heidän pöytäkumppaninsa olivat myöskin häipyneet, mikä tanssimaan ja mikä minnekin.

Regina ja Valle istuivat kahden.

— Sinä olet ihana, sanoi Regina.

— Pyh!

— Kaadatko samppanjaa? Tahdon juoda maljasi.

Regina kohotti täysinäisen lasinsa, ja käänsi naamioidut kasvonsa Valleen.

— Älyn malja, sanoi hän.

Valle näki Reginan hämmästyvän katseen silmikossa. Huulet hymyilivät vapaina ja peittämättöminä.

Vallen mielestä värähteli tässä hymyssä pelottava määrä intohimoa.

Noin yksinään esiintyvinä, kun muut kasvojen osat eivät häirinneet vaikutusta, olivat nämä huulet Vallen mielestä täynnä uhkuvaa hekumaa. Mehevät ja kirsikanpunaiset! Sen verran raollaan, että valkoisten hampaitten muodostama juova näkyi.

— Hurmaavien huulien malja! sanoi Valle, yhä tähystäen Reginan huuliin.

Regina painoi päänsä lähemmäksi ja maistoi lasistaan.

Kiihkeä hurma valtasi Vallen.

Hän pani lasinsa pöydälle, tarttui molemmin käsin Reginan päähän ja suuteli intohimoisesti, juoden rypälemehun Reginan huulilta.

Samassa astui laakeripuun takaa esille musta naamio.

Hämillään päästi Valle Reginan pään kiihkeästä puserruksestaan.

Naamio otti Vallen lasin ja tyhjensi sen jääsäiliöön niin kiivaasti, että vettä loiskahti pöydälle, ja heitti sitten lasin laakeripuun juurelle.

Valle hypähti ylös tulistuneena.

— Herra!

Tämähän oli tahallinen loukkaus. Teko oli niin julkea, ettei laajinkaan naamio-vapaus voinut sellaista sietää.

Naamio pani sanattomana paperiin käärityn esineen pöydälle, osotti sitä sormellaan ja katosi väkijoukkoon.

Valle aikoi syöksyä perästä, mutta Regina esti häntä.

— Karta huomiota, kuiskasi Regina ja veti Vallen istumaan.

— Sepä julkeata, mutisi Valle kiihtyneenä.

Regina oli ottanut paperikäärön.

He lukivat kääröstä: Kilpa-ajot eivät ratkaise. Palkinnon saa paras ampuja.

Mitä tämä oli?

Ei kumpikaan ymmärtänyt yhtään sanaa.

Regina avasi käärön nopeasti.

Siellä oli revolveri, uusi ja kiiltävä.

He katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

— Törkeätä pilaa, sanoi Valle ja nousi.

Regina nousi myöskin, kietaisten aseen paperiin.

Kuin yhteisestä suostumuksesta lähtivät he samaan suuntaan minne naamio oli kadonnut.

He tarkastelivat jokaista mustaa dominoa tutkien, ja tähystelivät vaanien jokaiseen seurueeseen.

Eräästä pienestä huoneesta löysivät he yksityisen seuran naisia ja herroja.

Näiden joukossa istui Aku juhlapuvussa, ilman naamiota.

Regina ja Valle katsoivat toisiinsa.

Näytti kuin he molemmat olisivat ajatelleet Akua.

Mutta Aku istui keskellä seuraa rentona ja iloisena, aivan kuin olisi siinä koko illan istunut.

Valle otti nopeasti käärön Reginan kädestä, ja aikoi sisään.

— Älä, sanoi Regina tiukasti ja veti Vallen nopeasti ovelta mukaansa.

He palasivat paikoilleen.

Valle oli äärimmilleen kiihtynyt.

— Miksi estit minua? Tietysti minun täytyy antaa tämä hänelle takaisin, sähisi Valle pistäen käärön takkinsa taskuun, aikomuksella heti palata.

— Jos se ei ollutkaan hän.

— Kuka muu sitten?

Valle istui vastahakoisesti.

— Tai jos Aku ajatteli, että sinä teet skandaalin viemällä sen hänelle. Kaikki lukevat kirjoituksen, saavat tietää tapauksen ja skandaali on valmis.

Valle mietti.

Reginalla oli oikein.

Keksintö oli erinomainen, jos oli tarkotus saattaa hänet satimeen.

Mutta teko oli siksi julkea, että se vaatisi selitystä. Eihän sitä tähän voinut jättää.

Ja miksi Aku olisi käyttäytynyt näin häikäilemättömän hävyttömästi naamion piilossa? Eihän se ollut hänen tapaistaan.

— Oliko hän humalassa?

— Nähtävästi.

— Näitkö sitten?

— En — mutta kun tuollaisia lähettelee.

— Siitä pitää ottaa selvä!

Valle nousi ja lähti niin nopeasti, ettei Regina ehtinyt estämään.

Tultuaan Akun huoneeseen aikoi hän suoraa päätä hyökätä hänen luokseen, mutta huone oli tyhjä. Seurue oli hajonnut.

Kääntyessään takaisin, näki hän pari tuttavaansa käytävässä, pukemassa muuatta kolmatta, joka ei itse voinut hoitaa itseään.

Valle jäi ihmetyksestä seisomaan.

Se oli Aku.

Alakuloisena palasi Valle Reginan luo.

Aku oli siis tehnyt tekonsa päihtyneenä.

Asia muutti sen verran muotoaan, ettei siihen tietysti voinut vakavasti tarttua.

Mutta yhtä vastenmielinen oli tapaus siitä huolimatta.

Valle tunsi itsensä täysin syypääksi siihen, että tuo kunnon mies oli saattanut itsensä noin ala-arvoiseen tilaan.

Nähtävästi olivat sekä teko että humaltuminen mustasukkaisuuden aiheuttamat.

Ja mustasukkaisuuden syynä oli Valle.

Tämä oli kaikin puolin sanomattoman ikävää ja epämiellyttävää.

— Hän rakastaa sinua, sanoi Valle Reginalle.

— Lörpön, lörpön!

— Minä tiedän sen.

— Mistä?

— Hän teki tekonsa mustasukkaisuudesta, ja samasta syystä hän oli humalluttanut itsensä.

— Se on kateutta, mutta ei rakkautta. Kun hän näkee, että muutkin minusta välittävät, suututtaa se häntä.

— Minä sovitan teidät uudelleen.

— Regina katsoi hämmästyneenä Vallea, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja heitti sen lattialle.

— Noinko pian sinut humalainen mies pelotti?

Reginan hymyä ja katsetta oli mahdoton sietää.

Valle nielaisi lasillisen sampanjaa, pakotti syrjään äskeiset tunteensa ja istui.

Tätä asiaa miettisi hän huomenna. Nyt ei ollut siihen tilaisuutta, eikä hän myöskään pitänyt sopivana pilata Reginan iltaa.

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!