XXVI

Ensimäisen ikävän tuskan haihduttua ihmetteli Valle sitä vapauden tunnetta, mikä valtasi hänet Lailan matkan jälkeen.

Oli kuin hän olisi päässyt jostakin painostavasta, raskaasta tehtävästä.

Hän oli taas kuin ennen. Mitkään velvollisuudet eivät sitoneet häntä.

Hän ikävöitsi kyllä Lailaa. Mutta siitä huolimatta tuntui elämä kevyemmältä. Mutta tätä keveyttä ei kestänyt kauan. Vapauden tunne katosi, mutta ikävyys jäi jälelle.

Se kasvoi päivä päivältä.

Vallen täytyi ruveta etsimään toveriseuraa, silla hän tunsi painostavan yksinäisyyden rasittavan häntä aivan toisella tavalla kuin Lailan ollessa kaupungissa.

Silloin hän nautti kaikista kieltäymyksistä. Niillähän oli silloin oma tarkotusperänsä. Nyt ei ollut mitään syytä jatkaa sellaista erakkoelämää.

Vähitellen hän rupesi ottamaan osaa kaikkeen, missä muutkin olivat mukana. Eihän hänellä enään ollut syytä niin tarkasti rajoittaa seurapiiriänsä, mutta täysi syy oli mahdollisimman mukaan lyhentää ikävää odotusaikaansa.

Loppupuolella kesää palaisi Laila kotimaahan. Sitä ennen sijoittaisi opettaja Lailan johonkin sopivaan paikkaan muutamaksi viikoksi kieltä oppimaan, sen jälkeen kun teatterit olisivat sulkeneet ovensa.

Lailan palattua viettäisivät he jonkun viikon Valtialassa.

Tällainen oli suunnitelma.

Aikaa tappaakseen oli Valle tehnyt toisten seurassa erään huvimatkankin Tallinnaan.

Hän ei ollut koskaan käynyt tuossa vanhassa, historiallisessa kaupungissa, eikä tuossa maassa, missä eli läheinen sukulaiskansa ainoastaan kapean meren erottamana.

Reginakin oli tällä matkalla mukana.

Hänen suhteensa esiintyi Valle karttelevasti ja suljetusti, mutta Regina käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joskus luuli Valle tavottaneensa Reginan katseessa leimahtavan salaman, mutta heti se sammui salaperäiseen hymyyn.

Akun tähden ei Valle halunnut lähempää yhteyttä, ja turvautui sentähden melkein kokonaan neiti Rusolan seuraan, jota seuraa Regina näkyi karttavan.

Näin hän teki matkan jälkeenkin, Helsingissä, milloin he sattuivat yhteen.

Useita kertoja ei se tapahtunutkaan, sillä taas oli alkanut tuo Vallelle vastenmielinen Helsingin tyhjentyminen.

Valle jäi yhä enemmän yksin.

Ensi kerran elämässään tuntui keski-kesäinen Helsinki Vallen mielestä ikävältä ja kuivalta.

Mutta tästä syytti hän sitä seikkaa, että Lailan matkasuunnitelma oli tilapäisesti venähtänyt.

Oltiin jo heinäkuun lopussa, ja vielä oli Laila Pariisissa.

Kärsimättömänä odotti Valle joka päivä kirjettä tai opettajan palaamista, mikä merkitsisi Lailan pysähtymistä johonkin määrättyyn paikkaan.

Vallen kärsimättömyys johtui siitä salaisesta mielihalusta, joka oli vähitellen alkanut kyteä hänen mielessään, että hänkin pistäytyisi tuolla Lailan levähdyspaikassa.

Valle tuli yhä levottomammaksi, ja hermostuneemmaksi. Pariin viikkoon hän ei ollut saanut mitään tietoja Lailasta.

Oltiin jo elokuun alussa.

Eikä vieläkään tietoja!

Valle vietti tuskallisia päiviä, ja vielä tuskallisempia öitä.

Hän oli läpikäynyt tuhannet syyt tähän vaiteliaisuuteen. Eikä hän uusia mahdollisuuksia enään voinut mitenkään keksiä.

Eräänä sateisena aamuna tuli vihdoinkin opettaja hänen luokseen.

Missä Laila oli?

Tämä ystävällinen rouva alkoi selostella heidän matkojaan, mutta Valle keskeytti hänet kiihkeästi.

— Missä Laila on?

— Saksin Sveitsissä. "Valkoisessa Hirvessä". Tässä on osote.

— Dresdenin läheisyydessä?

— Niin.

— Valle oli melkein parkaissut kysymyksensä. Vanha rouva ihan peljästyi.

Kiihkeästi sieppasi Valle osotteen, ja tuijotti siihen.

Tätä ei Lailan opettaja ollenkaan ymmärtänyt.

Vallekin älysi pian, että opettaja oli tehnyt tehtävänsä ja oli syytön asiaan, mikä oli hänelle vallan tuntematon. Mutta ei Valle myöskään halunnut kuulla enempiä selityksiä, vaan kirjoitti nopeasti maksu-osotuksen sovitulle palkkiolle, ja saattoi rouvan ovelle.

Valle oli saanut kuin iskun takaraivolleen.

Hän lyyhistyi sanattomana kirjoituspöytänsä ääreen.

Hän näki kuin heijastajan valossa käyttäytymisensä Lailaa kohtaan, näki Lailan kainot lähestymisyritykset, ja näki Lailan kysyvät katseet.

Nyt hän näki kaikki, ja kaikki hän ymmärsi.

Oliko hän ollut sokea tai mieletön?

Hän oli typerästi myrkyttänyt, hitaasti kuolettanut oman onnensa ja jäätänyt Lailan tunteet!

Nyt oli Laila Martin läheisyydessä — "Valkoisessa Hirvessä!" Ja tietysti Martti oli vielä Dresdenissä! Tietysti!

Mielipuolen tavoin hypähti Valle tuoliltaan.

Mikä päivä, ja milloin lähtee laiva?

Hän pusersi päätään molemmin käsin. Täytyihän hänen kylmästi ajatella.

Laiva lähtisi tänään!

Mikä onni!

Ja kello oli vasta 10.

Kuumeisena soitteli hän laivakonttooriin ja passitoimistoon, antoi nopeita määräyksiä emännöitsijälle ja syöksyi ovelle pankkiin mennäkseen.

— Täällä on matkalaukussa revolveri. Annetaanko se olla siellä? kysyi emännöitsijä kiirehtivältä isännältään.

— Annetaan, huusi Valle, ymmärtämättä kysymystä.