YHDESTOISTA LUKU.

Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla, lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan" ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.

Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville, ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin mistä riitti keskustelua yhtä kauan.

Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille. Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja Vaavalle uskollinen.

Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö — hänet kai saattoi kuitata jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan — Keskinkertaisten luokkaan.

Vaava Lund oli näet jakanut koulun oppilaat kolmeen eri luokkaan: Huomattaviin, Keskinkertaisiin ja Mitättömiin. Huomattavia olivat tohtorin pitkä, hoikka Elsa, Helena West, postimestarin Ninni, jolla oli kaksi komeata veljeä, sekä muutamat muut arvohenkilöiden tyttäret. Heihin luettiin myös Hilma Raatikainen. Hän oli vain maakauppiaan tytär lähiseudulta, etevä ja lahjakas. Hänen puoleensa Vaava kääntyi, kun vaikea aine oli kirjoitettava tai maisteri Mennander oli antanut laskennossa erikoisen visaisia tehtäviä.

Keskinkertaisten luokkaan luettiin Sissi Järvinen, Manja Telegin, kelloseppä Hartosen Tehilla sekä Rakel. Ja näiden joukkoon arveli Vaava voivansa sijoittaa Ullankin. Sillä Mitättömiin ei häntä kuitenkaan opettajien sukulaisena voinut lukea.

Mitättömät olivat kilttejä, vaatimattomia tyttöjä, enimmäkseen pikkuporvarien ja työläisten lapsia. He ihailivat ja palvoivat Huomattavia ja tunsivat tarkoin asemansa koskaan pyrkimättä rajojen yli. Sitävastoin käytiin Huomattavien ja Keskinkertaisten välillä hiljaista taistelua. Joskus saattoi joku Keskinkertainen keikahuttaa itsensä Huomattavien luokkaan, jonne hänet hyväksyttiin jonkun erikoisen onnenpotkauksen johdosta.

Keskinkertaiset vastaanottivat Ullan mielihyvällä piiriinsä. Heidän johtajansa, Tehilla Hartonen, älykäs, pirteä tyttö, huomasi heti, että tulokas oli arvokas lisä heidän joukkoonsa.

Kun Ullan aine ensi kerran luettiin ääneen luokalla, ja opettaja siitä kiitellen huomautti, että Ulla Sandin aine oli paras, mitä koulussa pitkään aikaan oli kirjoitettu, pöyhistelivät Keskinkertaiset aivan kuin jokainen heistä itse olisi sen aineen kirjoittaja. Mutta Huomattavien leirissä syntyi levottomuutta. Ja Vaava Lund alkoi aprikoida, oliko hän mahdollisesti erehtynyt uuden oppilaan suhteen.

Tämän jälkeen Keskinkertaiset ylvästelivät uudella jäsenellään, ja Huomattavat vihjailivat Ullalle, että hän oikeastaan saattoi kohota heidän piiriinsä. Tohtorin Elsan äiti oli aikoinaan tuntenut Anna Schöringin, ja kun Agata täti pormestarinnan syntymäpäivillä oli laveasti selvitellyt veljensä perhesuhteet ja sukulaisuudet, huomautti pormestarinna tyttärelleen, että hän saattoi kutsua pikku Ulla Sandin joskus luokseen. Tyttö oli kiltin ja herttaisen näköinen.

Mutta Ullaa ei tämä kunnianosoitus musertanut, kuten olisi luullut. Vaava Lund ei hänestä ollut erikoisen mielenkiintoinen. Hänen hattunsa ja somat pukunsa olivat Ullalle ilmaa. Vaava itse oli hänen mielestään sievä nukke vain.

Rakel ihmetteli Ullan suhtautumista Vaavaan.

— Miksi sinä et pidä Vaavasta? uteli hän miltei kateellisesti.

— Hän on ikävä.

— Vaavako ikävä!

Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.

— Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia asioita.

— Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta plebeijimäistä.

Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa syvää kuilua.

Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä — pormestarin tytärtä, joka tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!

Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.

Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.

— Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista, pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona ainakin opetettiin niin.

Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää pienillä, somilla jaloillaan.

— Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.

Ulla mietti.

— Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa, lisäsi hän vilkkaammin.

Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.

— Suo minulle anteeksi, Vaava.

Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan ojennettua kättä.

— Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla Hartonen.

Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.

Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.

— Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.

Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat alas koulunportaita:

— Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.

Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra, jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo. Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.

Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.

Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta. Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana kahvipöydän ääressä.

Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa, varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin. Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään, huonekalut sirot ja moitteettomat.

Ulla hymyili.

— Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole voinut uneksiakaan.

— Kuka on Lotti?

Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.

Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.

Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.

— Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.

He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.

— Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.

Ulla hymyili hämillään.

— Miten sen arvasit?

— Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin laulun. Tahdotko kuulla sen?

Oi, kuin tuntuu katkeralta tää, kun ei ole ketään ystävää. Kaiho täyttää syömmen ainiaan, rauhaa, lepoa ei milloinkaan.

— Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se käy aivan hyvin.

Hän hyrisi hiljaa laulunsa.

— Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole ystäväsi? Minä luulin niin.

— Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut ainoatakaan ystävää.

Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti "tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä ystävänä, mutta ujosteli.

— Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.

— Onhan niitä pieni vihkonen.

— Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.

Ulla lupasi. — Mutta sinä et saa niille nauraa.

— Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.

— Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles, isä on nähnyt Runebergin.

— Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena. Ja tiedätkö — hän hiljensi ääntään — olen lukenut pari Heinen runoa. Ne ovat ihania, suurenmoisia!

Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!

— Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.

— Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin kalpea.

Ulla nyökäytti päätään.

— Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi, voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella, se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti. Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.

— Kerroitko, mistä syystä?

— Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.

Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja katseli sisään.

— Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista päätään. Ja Ullalle hän lausui.

— Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.

Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.

— Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.