KAHDEKSAS LUKU.
Reading edition
Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.
Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa, sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.
Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista, joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen portaita.
Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.
Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne koulun.
Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa, mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.
Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.
Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.
Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä, laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien maalausta kuvakorttien mukaan.
Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien kuluttua seurasivat.
Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä. Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar, kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.
Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena — hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.
— Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.
Vaava pudisti päätään.
— Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi
— Ethän pyytänytkään.
— Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin lihava, mammaseni.
— Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.
— Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.
— Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.
— Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.
Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.
— Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä, Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.
— On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin ääni oli ynseä.
— Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.
— Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri, vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen, rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.
Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin. Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.
Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä, ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle vedettäessä.
Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen kiehtova hohde. — Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa erään hovineidin kanssa.
Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.
— Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari. Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?
Ulla viittasi kiihkeästi.
— Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni. Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.
Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.
Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.
— Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.
Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska. Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.
— Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.
Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan Ranskan kaupungeille.
— Ou est située Marseille? Ulla.
Ulla ryki ja nielaisi.
— Marseille est — est située sur — sur la Saône.
Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.
— Horrible, kauheata! Istu.
— Ou est située Marseille? Vaava Lund?
Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.
— Marseille — Marseille — — —
Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.
— Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.
Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea, ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja jalat, verhottu katse.
Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä." Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.
— Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.
Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.
— Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.
Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja ja huolimattomia — oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar, viehättävä mutta auttamattoman laiska!
Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.
— Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on osattava silloin.
Hän loi nopean katseen kelloon.
— Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille tanssiaisista kenraali Millerin luona.
Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:
Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme — ah, kuinka me iloitsimme. Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa safiirinauha — Hän oli hurmaava, charmante — Neiti von Pfeffer heitti sormisuukkosen luokalle. — Minä vakuutan teille — me kaksi rakastimme toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti, ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan. Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku ystävätär parkaansa. — Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.
— Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.
— Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä kotiljongin — —
Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa. Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut jännittäviksi murhenäytelmiksi.
Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen."
Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia, tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.
Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.
Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten mielikuvituksessa.
Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin. Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!
Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.
Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.