SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Reading edition
Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti kangasta, jota Martta hänelle näytti.
— Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.
— En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.
— Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan pitää lapset kurissa.
Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.
— Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään vapunpäivästä.
Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi. Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan, sanoi rauhallisesti:
— Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa. Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan puoleen.
Martta riensi ulos.
Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. — Mahtoiko tuo juttu apulaisesta olla totta?
Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti. Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä. Silloinkin viimeksi, rovastilassa.
Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.
Tuossa oli pullo.
Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä hivelevänä.
Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.
Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt, miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.
— Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.
Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut, tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää pellavakudosta.
Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.
Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin, kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja. Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.
— Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.
Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.
— Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on Harmo valjaissa.
Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen. Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta — hänen seuransa oli niin ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut nuoren papin koreaan ulkomuotoon.
Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.
— Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta. Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No, pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta virsikirjaehdotuksesta?
Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri koko perhe hänen ympärillään.
Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun. Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta yhä kipeä.
Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan suhteen.
— Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.
Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt hän koroitti äänensä.
— Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan? Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.
— Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.
— Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.
Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui kaikkien kasvoilta.
— Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.
— Niin juuri — karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.
— Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.
— Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle erään opettajan luo, — tunnettehan Nooran — hän on suloinen ja hyvin kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja omahyväinen.
— Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui Kristiina täti.
Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.
— No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi poissa. Häntä ei löydetty mistään.
— Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia. Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.
— Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.
— Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se olisi hänen tapaistaan.
"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa."
Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan vierasta.
Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.
— Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.
— Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.
— Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi Kristiina täti kuivasti.
— Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin. Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.
— Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi, Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani, että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili. Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.
Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa. Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.
— Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon teille — — —
Hän ei jatkanut.
Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.
— Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni Frediä kohtaan.
— Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva —
— Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina tädin ääni.
— Mitä tarkoitat?
— Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.
— Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti. Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.
— Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.
— Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa käpälää.