YHDESKOLMATTA LUKU.

Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone — kaupungin ainoa majatalo ja ravintola — matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi olla hyvinkin vilkasta.

Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.

Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.

Mitä, jos hän ei tulekaan!

Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana seisomaan ja teroitti kuuloaan.

Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.

Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.

Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:

Su reena, fa riida so lei lei lei.

Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.

— Mark!

— Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.

Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.

— Istu tähän viereeni

Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan teeskentelevä.

Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.

— Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.

Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.

Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.

— Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin uskalsin odottaa sitä.

Ääni oli äärimmäisen kohtelias.

Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään, niin oli paras lähteä saman tien.

— Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä sinua.

Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut rennosta asennostaan.

— Et kai aio mennä?

— Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.

— Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.

Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.

Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.

— Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.

Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle viereensä.

— Tätäkö tarkoitat?

Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.

— Niin — ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias — hän kääntyi äkkiä vasten Markin kasvoja ja tokaisi — ja ollaksesi.

Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.

— Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti, ettekö te sitten ole ollaksenne?

Ulla oli päässyt vauhtiin.

— Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet nähnyt minua?

Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.

— Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.

— Et uskaltanut!

— Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.

— Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.

— Mutta — mutta — — —

Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.

— He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi, että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos. Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä — — —.

— Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.

— Me — me luulimme sinua rosvoksi.

— Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?

— Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.

Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:

— Lajos, Lajos!

Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet loittonivat.

— Se oli Julius. — Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt meidät?

— Mitä sitten?

— Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.

— Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?

— Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että isä jätti minut perinnöttömäksi.

Mark tuijotti eteensä.

— Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi — miksi hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa häneltä.

Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien lomitse.

— Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa — minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa minua pojakseen.

Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä.

— Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti — enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia lakkaamatta.

— Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka aina on ollut.

Ulla nyökäytti päätään.

— Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.

— Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.

— Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.

— Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.

— Kuka on papa Müller? Mark naurahti.

— Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.

— Hyi, Mark!

Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.

— Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin. Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa. Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.

— Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan. Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.

Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään — hän oli silloin matkoilla — avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.

Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi, Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti maailmalle kohti kunniaa.

Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.

— Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla viattomasti.

Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.

— Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on ilkeätä!

— Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.

— Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.

— Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.

Mark rypisti otsaansa. — Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.

Ulla alkaa taas pyytää Markia. — Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.

Silloin Mark suuttuu.

— Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.

Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.

— Lajos, Lajos!

— Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.

Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. — —

* * * * *

Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja lattialla oli somat riepumatot.

Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni ruskea käärö.

— Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.

Maisteri nyökäytti päätään.

— Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.

Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.

— No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?

Ulla nieli ja nieli. — Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi hän.

Maisteri istui ja söi.

— Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta. Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa myös.

Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.

— Minun täytyi mennä, sanoo hän.

— Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa viipaleen juustoa leivälleen.

— Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut ihmiset pitävät vääränä.

Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista. Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii, sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.

Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen poski kämmenen nojassa.

— Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.

Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa. Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.

Maisteri nousi pöydästä.

— Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata heillekin.

Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.

— Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän rukoilevasti.

— Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän, miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain. Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.

Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy, on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.

Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark rukka, yksinäinen poikaparka.

Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen. Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten silmissä, pahennusta herättäviltä.

Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.

Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta. Tunti tunnista.

Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti, että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.

Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää. Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.

Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa, mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun. Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka. Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen arvostelujaan esiintyjistä.

Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa paheksumista.

— Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.

Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta "tuohon jumalattomaan, puolialastomaan naiseen."

— Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.