KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Reading edition
Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo kevään merkeissä.
Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!
Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.
Missä oli Mark?
Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen, jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.
Sellainen oli Mark.
Äkkiä hän säpsähti.
Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten pimennossa.
Ulla juoksi keittiönportaille.
— Kuka siellä?
Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. — Rakel, voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä juoksi pois.
— Kissa tai joku koira, arveli Rakel.
— Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä? Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!
Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin että pamahti.
— Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.
— Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.
— Mennään molemmat.
Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei — siellä ei näkynyt ketään.
— Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.
Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme askelta taaempana.
Äkkiä Ulla pysähtyi. — Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.
Rakel vapisi.
— Mennään sisään.
Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.
— Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.
Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.
— Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.
— Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi keittiön ovea.
Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.
— Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä onnettomia!
Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin hämärästä.
Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja tömisti ylös portaita.
— Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.
Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja huusi käheällä äänellä:
— On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.
— Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.
Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:
— Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?
— Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. — Mitä näytelmää täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?
— Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.
Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä jännittyneestä mielialastaan.
— Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili, miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi säkenöivää, niin juuri säkenöivää silmää pihalla. Ja sitten oli olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja hävinnyt.
— Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.
— Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena. Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla karkasi vankilasta?
Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.
— Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.
— Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.
Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.
— Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä, joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.
— Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.
— Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti Sofia täti kalveten.
Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen lukkoon.
— Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.
Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.
— Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.
Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.
Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu, kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.
— Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme Herran haltuun.
Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.
Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa, kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.
— Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä nukun aina niin sikeästi.
— Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet ottanut puntarin?
Agata täti näytti hieman nololta.
— Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja Raamattu on henkinen aseeni.
Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.
— Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta, taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.
— Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa, sanoi Agata täti arvokkaasti.
Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.