KYMMENES LUKU.

Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.

Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.

Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä, hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.

Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen ja napitettu edestä.

Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on koristuksia, vaikka hän on papin tytär.

Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.

Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta, onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan, vastasi Ulla kiivaasti:

— Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.

Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.

— Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.

Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:

— Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita et ymmärrä.

Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua rumasti.

Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.

— Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin sopimattomasti.

Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.

— Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.

Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla hyvä.

Sunnuntaiaamulla meni koko talo kirkkoon. Ulla ja Rakel istuivat tätien keskellä. Ullan varpaita paleli, hän kopisti niitä salaa kirkonpenkkiä vasten, mutta sai moittivia katseita Rakelilta, joka itse istui suorana päätään kääntämättä. Ullaa väsytti usein. Kirkkoherra ja kappalainen saarnasivat kumpikin niin pitkästi ja viisaasti, että hänen oli vaikea pitää ajatuksensa koossa ja seurata saarnaa.

Oi, kotona, vanhassa rapatussa kivikirkossa oli aivan toisenlaista. Valkohapsinen rovasti puhui niin yksinkertaisesti, isä oli kylläkin monesti vaikeatajuinen, mutta häntä kuunteli silti mielellään, koska hän oli isä. Tuntui vieraalta istua siinä tätien keskellä, vanhat tutut virret kaikuivat kylminä, näiden sanat olivat kuolleita kirjaimia. Ja koko ajan Rakel vartioi häntä. Rakel ei koskaan haukotellut kirkossa — jaksoipa vielä iltapuolella mennä iltajumalanpalvelukseen Johanna tädin kanssa.

Oli hiljainen sunnuntaiaamu. Sofia täti nukkui vielä, hän lepäsi mielellään lupapäivinä kauan. Johanna täti puuhaili keittiössä Rakelin avustamana, ja Agata täti kasteli kaktuksiaan. Ilma oli puhdas ja talvikirkas. Ulla ikävöi ulos raittiiseen luontoon. Kenenkään huomaamatta hän pukeutui ja livahti ulos.

Aamu oli aikainen, siellä täällä kurkistivat uutimien takaa uneliaat kasvot, piikatytöt astuivat kannu käsivarrella maitokauppaan — muutoin olivat kadut tyhjät. Ullan askeleet veivät harjulle kaupungin taakse. Sinne hän oli jo kauan ikävöinyt. Sofia täti tahtoi, että jompikumpi tytöistä tuli mukaan, kun hän lähti tavanmukaiselle kävelykierrokselleen kaupungin ympäri. Harjulle hän ei halunnut, hän tahtoi tavata tuttavia, vaihtaa sanasen siellä, toisen täällä. Hänhän oli koko kaupungin tuttu.

Oli ihanata kerrankin kulkea vain omien ajatusten kävelytoverina. Kaupunki jäi taakse — tuolla, oi tuolla kutsui tumma metsä. Pappilan torppien kohdalla erkani kapea poljettu tie valtamaantiestä. Ulla läksi sitä seuraamaan. Syvälle, hiljaiseen, tuuheaan metsään. Hänen kurkkuaan kuristi, — ilo, ikävä — kostutti silmät. Hän kietoi käsivartensa hoikan männyn ympäri, painoi otsansa runkoon.

Ja metsän helmasta kulkeutui suhina, se puhui samaa kieltä kuin rakas tuttu kotimetsä Pikkupappilassa.

Tien ylitse loikki nopsa, valkoinen jänis. Ulla nauroi sille, ja sitten hän lauloi aivan kuin kotona, omassa metsässään:

Sa riida ma reena, su lang lang lang. —

Se oli sanaton laulu, vailla määrättyä säveltä. Riemukkaan mielen ilmaus — ei muuta. Ullalle se merkitsi kaiken olevaisen unhotusta — hän oli yhtä puitten ja taivaan kanssa, yhtä valkoisen lumen ja tirskuvien pikkulintujen kanssa. Osa luonnosta — pieni, onnellinen olio.

Mutta nyt kajahti kaupungista kirkonkellojen kutsu. Niiden kumea ääni vaikutti mahtavasti tumman, juhlallisen metsän keskellä. Ulla muisti äidin opettaman laulun.

Kellot kaikuu, kellot temppelin. Nyt on Herran pyhäpäivä, päivä parahin.

Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.

Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.

Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin läheiseltä.

Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille. Tuttu virsi kajahti vastaan:

"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."

Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona hartaushetkinä.

Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle, ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.

Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan synninlaakso, Johanna täti oli väärässä — yrttitarha se oli, Jumalan ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.

Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.

Sofia täti asetti kuppinsa pöydälle ja kysyi tuimasti:

— Mistä sinä tulet?

Agata tädin ääni oli lempeämpi.

— Miksi et tullut aamiaiselle?

Mutta Johanna täti oli ankarin.

— Miksi et tullut kirkkoon?

— Tulen juuri kirkosta, vastasi Ulla.

— Nyt et puhu totta, kivahti Sofia täti, Rakel näki sinun aamulla kävelevän harjulle päin.

Ulla heitti katseen Rakeliin. Tämä ei ensi kertaa kielinyt huonetoveristaan tädeille. Joskus tuntui melkein siltä, kuin hän vakoilisi Ullaa.

Rakel punastui.

— Satuin katsomaan ulos ikkunasta, kun menit ulos ja käännyit harjulle päin, sanoi hän jurosti.

— Olen pahoillani, että olet epärehellinen, Ulla, sanoi Agata täti. Hän näytti tosiaan oikein surulliselta.

Ulla katseli miettiväisenä tätejään. He olivat todella suutuksissa. Saattoiko heille kertoa? Saattoiko sanoa, että hän halusi joskus olla yksin, että hän tahtoi olla vapaa voidakseen elää omassa ajatusmaailmassaan?

Ei, he eivät häntä ymmärtäisi. He eivät ylimalkaan ymmärtäneet nuorta mieltä.

— Olin kyllä harjulla, sanoi hän vapisevin huulin. Kuulustelu loukkasi hänen sieluaan, joka vielä vastikään oli liidellyt korkeuksissa. — Sitten menin kirkkoon.

— Miksi et tullut meidän penkkiimme? jatkoi Sofia täti tutkintoa. Tiedäthän, että me joka sunnuntai istumme samassa paikassa, saarnatuolista vasemmalla, kolmannessa penkkirivissä.

Ulla päätti puhua.

— Istun mieluummin yksin kirkossa. Olin lehterillä.

Tädit katsoivat toisiinsa sanattomina. Rakel seisoi silmät selällään hämmästyksestä.

Viimein Sofia täti puuskahti:

— En ole mokomaa kuullut!

Mutta Johanna täti sanoi päättävästi:

— Antakaa lapsen olla. Me emme voi panna hänelle siteitä Herran huoneessa. Tästä lähtien saat mennä yksin kirkkoon, milloin haluat, Ulla.

Ullan päähän juolahti rohkea ajatus kiertää käsivartensa Johanna tädin kaulaan ja syleillä häntä kiitokseksi. Mutta se olisi tietysti ollut tädin mielestä hassahduksen oireita.

Mutta hänen silmänsä hohtivat kiitollisuutta, kun hän niiaten lausui:

— Kiitos, rakas täti.

Johanna täti nyökkäsi nyreästi.

— Mene nyt keittiöön syömään, panin aamiaisesi uuniin lämpiämään.

Ullan syödessä oli tädeillä vuoron perään asiata keittiöön. Sofia täti tuli kysymään, eikö hän halunnut kuivia sukkia. Jalat olivat ehkä kastuneet hänen harjulla käydessään. Johanna täti pani hänen lautaselleen ylimääräistä herkkua, kanelissa ja inkiväärissä keitettyjä omenia. Agata täti taputteli häntä hartioille ja pisti hänen kouraansa tötterön Tanskan kuninkaan rintakaramellejä, joita hän aina säilytti piironginlaatikossaan.

Rakel seisoi Ullan vieressä hänen syödessään ja katseli häntä taukoamatta. Kun tädit olivat kadonneet keittiöstä, kysyi hän matalalla äänellä:

— Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?

— Mitä tarkoitat?

— Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?

Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.

Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. — Rakel oli pelkuri, hän pelkäsi puhua totta.

— Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.

— En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen, minkä tahansa.

— Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut salaamaan ja teeskentelemään.

— Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.

Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia myöten.

— Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt menet tietysti kielimään tädeille.

— Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.

Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä aina pelätä ja teeskennellä.

— Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin Rakelille.

Toinen naurahti katkerasti. — Miksi ette puhuisi? Eihän teidän tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö, minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta ja isä, joka — — —

Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.

— Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen, kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä, täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.

Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.

— Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.

Rakel pudisti päätään.

— Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti. Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.

Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?

— Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.

Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.

— Minne menet? Kielimäänkö?

— Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.

Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä, mallikelpoinen Rakel.

— Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni, pääparkaani!

Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin. Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.

Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.

— Älä, älä, Rakel, älä itke.

Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä nenäliina silmillä.

Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.

Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.

Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.