KAHDESKYMMENES LUKU.

Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.

— Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata, pidätte aina hänen puoltaan.

Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.

— Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.

— Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista kieltoamme. Muuta en halua tietää.

— Ehkä Rakel erehtyy, uskalsi Agata arasti huomauttaa.

Sofia sisar kohautti halveksivasti olkapäitään. Portaista kuului nopeita askeleita.

— Ole tyyni, Sofia, varoitti Johanna, muista, että hän on vain lapsi.

— Rauhoitu. Vanhana kasvattajana tiedän, miten on kohdeltava lapsia.

Ovi aukeni. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä sisään astuvaan tyttöön.

Huoneessa vallitsi paljon puhuva hiljaisuus.

Mutta Ulla ei sitä huomannut. Kyynelten sokaisemana hän aikoi mennä huoneeseensa.

— Ulla!

Sofia tädin ääni oli jäätävän juhlallinen.

Ulla näki ankarat, jäykistyneet kasvot. Mutta hän oli niin mielialansa vallassa, ettei nytkään tullut ajatelleeksi rikostaan.

Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!

— Ulla. Missä olet ollut?

Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet. Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

— Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei tuntenut minua.

Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita katseita.

Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen rangaistuksesta?

Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.

Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi lujasti. — Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe, että me vanhat tätisi istumme tässä.

— Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla yhä.

— Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti hiukan epävarmalla äänellä.

Agata täti oli juossut noutamaan rauhoittavia tippoja.

— Kas niin, lapseni. Kas niin, juo tästä. Ja kerro sitten meille, mikä sinua vaivaa.

— Ja miksi menit vasten kieltoamme konserttiin, lisäsi Sofia.

Ulla loi kyyneleisistä silmistään tätiin moittivan katseen.

— Minunhan täytyi mennä. Jokin ääni sydämessäni ajoi minut sinne. Eikö Sofia täti koskaan ole tuntenut aavistuksia?

Sofia täti rykäisi hämillään ja katseli tyttöön neuvotonna.

— Minua aavistuttaa, että sinä tänä iltana saat löylytyksen, sanoi hän koettaen karaista mieltään.

— Voi Sofia täti, se ei tee mitään. Minun sydämeni on joka tapauksessa särkynyt. En koskaan enää voi olla iloinen.

Agata täti loi epätoivoisen katseen sisariinsa. Mutta Johanna täti sanoi ankarasti.

— Elä puhu tyhmyyksiä, vaan kerro mitä on tapahtunut.

Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.

Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark", mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen, mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.

— Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän veljentyttärellemme.

— Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.

— Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole sopivaa seuraa sinulle.

Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan ja astui huonettaan kohti.

— Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?

— Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.

Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.

Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen:

— Tämähän on mainiota! Aivan kuin minä olisin loukannut häntä. Ja siinä te kaksi istutte ja tuijotatte minuun sen näköisinä, kuin minä olisin syyllinen eikä tyttö.

— Elä kiivastu, Sofia sisar. Näithän, että Ulla oli suunniltaan, sanoi Johanna täti.

— Sääli Mark rukkaa, päivitteli Agata täti surkean näköisenä. Hän oli herttainen poika ja niin kohtelias silloin Minnan häiden aikana meille tädeille.

— Meidän pitää tästä ilmoittaa pojan sukulaisille, tuumi Johanna. Tuollainen kuljeksijan elämä turmelee hänen sielunsa.

— Meidän täytyy neuvotella maisteri Mennanderin kanssa. Hänellä on järkeä päässä ja sydän paikallaan.

Vielä kauan senjälkeen kuin tätien yömyssyn peittämät päät olivat painuneet pielukselle, valvoi Ulla kapeassa vuoteessaan, raskain sydämin. Ja kun hän viimein vaipui uneen, oli se levoton ja täynnä rauhattomia kuvia.

Mutta kun hän aamulla aukaisi oven kouluun mennäkseen oli ulko-oven ja kynnyksen väliin pistetty paperilippunen. Ulla kirkaisi, paperissa oli Markin tuttu käsiala.

"Ulla, tule tänään aamupuolella kello yhdeksän minua tapaamaan. Seurahuoneen ajopelivaja on sopiva paikka. M."

Ulla rutisti paperipalaa lujasti kouraansa.

Oi Mark! Mark! Tämä oli niin hänen tapaistaan! Kuinka salaperäistä! Kuinka jännittävää!

Kello yhdeksän! Mutta silloinhan hänen täytyi olla koulussa. Oli laskentoa yhdeksästä kymmeneen. Ja se oli Tikan tunti.

Koko ensimmäisen tunnin oli Ulla sanomattoman hajamielinen. Neiti v. Pfefferin täytyi tuon tuostakin huomauttaa häntä tarkkaamattomuudesta.

— Mein Gott, Ulla, minä kysyn sinulta, mitä suutari on ranskaksi, ja sinä vastaat: mon ami. Se on säädytöntä.

Tytöt painoivat päänsä pulpettiin ja nauraa hihittivät. Mutta Ulla tuijotti tylsästi neiti Pfefferiin. — Kello läheni yhdeksää.

Laskentotunnilla oli Ullan paikka tyhjänä. Mutta Tikka löysi päiväkirjan välistä pienen paperilipun, johon hätäisesti oli kyhätty seuraavat sanat:

Rakas, arvoisa Opettaja! Tärkeiden asianhaarain tähden en tänään voi olla laskentotunnilla. Se on salaisuus, minä kerron sen sitten jälkeenpäin. Elkää pahastuko elkääkä kertoko kenellekään.

Kunnioituksella.

Ulla.