YHDEKSÄSTOISTA UUKU.

Ulla heräsi hirvittävään jymyyn. Pelästyneenä hän ryntäsi vuoteesta lattialle.

— Joko ne nyt tulivat?

Melu kuului keittiön ovelta. Tytöt vetivät ylleen mitä ensi kiireessä käteensä saivat ja avasivat ovensa raolleen.

Johanna täti seisoi kädet puuskassa oven edessä ja huusi ääntään selvittäen tuimasti:

— Kuka siellä?

— Mikäs nyt, kun ei tänään sisälle päästetäkään? kuului vihainen ääni oven takaa. En minä jouda koko aamua jokaisen ovea jyskyttämään.

— Maitokuski, sanoi Rakel puoliääneen Ullalle. Ja sitten molemmat räjähtivät nauramaan. Jännitys oli lauennut, nauru pulppusi hillittömänä heidän huuliltaan.

Johanna täti loi heihin ärtyisen katseen.

— Älkää hirnuko siellä, tytöt, vaan tulkaa siirtämään kaappia. — Malttakaa, pääsette heti kohta sisälle.

Yhteisillä ponnistuksilla saatiinkin astiakaappi työnnetyksi entiselle paikalleen. Pari kovaa kilahdusta ja porsliinin räminä ilmaisi, ettei siirto tapahtunut vaurioitta.

Liemimalja ja pari lautasta oli sirpaleina.

— Nyt on enää kahdeksan jäljellä äitivainajan pöytäkalustosta, päivitteli Johanna täti.

Pihalla Ulla tapasi neiti von Pfefferin. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan alkoi heti voimakkain piirtein esittää eilistä iltaa kaikkine järkyttävine kohtauksineen. Fransiska neiti värisi ja voihkaili ajatellessaan, minkä kohtalon alaisiksi hänkin ja die liebe Mutter olisivat joutuneet, jos rosvo olisi pyrkinyt heille yöllä.

Välitunnit olivat ehdottomasti Ullan. Hän seisoi keskellä koulunpihaa jännittynyt tyttöparvi ympärillään, olivatpa valmistavan koulun pojatkin keräytyneet toisten joukkoon.

Mutta juuri kun Ulla ainakin seitsemännen kerran alkoi kuvailla: — — — Minä katselin ulos ikkunasta ja näin pihalla tumman haamun, joka — — — kuuli hän Vaava Lundin puhuvan Elsalle ja Sissille:

— Tulkaa pois, tytöt, johan te nyt tuon osaatte. Minä tiedän jotain paljon mielenkiintoisempaa. Ajatelkaa, tänä iltana pääsen konserttiin. Siellä soittaa pieni poika viulua. Hän on vain kymmenvuotias ja oikea ihmelapsi.

— Minä näin hänet eilen, puuttui Ninni puheeseen. Hän on unkarilainen ja hirveän soma. Mustat silmät ja vaalea, kihara tukka.

Ulla kuunteli. Ihmelapsi. Unkarilainen. Sehän kuulosti kauhean jännittävältä. Hän alkoi antaa hajamielisiä vastauksia pikkupoikien uteliaihin kysymyksiin. Viimein hän karkoitti heidät kärsimättömästi ja siirtyi Vaavaa ympäröivään tyttöparveen. Mutta samassa ilmestyi Agata täti portaille.

— Sisään! huusi hän kilahuttaen pientä kelloaan.

Ja kuin lintuparvi pyrähti tyttölauma sisään.

Lyhtypylväässä on konsertti-ilmoitus, tiesi Elsa kertoa seuraavalla välitunnilla.

Siinä samassa tavaili innostunut tyttölauma ilmoitusta, joka oli naulittu lähimpään lyhdynpylvääseen.

Professori Antal Miháilyi Unkarista antaa konsertin t.k. 17 päivänä kello seitsemän Raatihuoneen juhlasalissa. Avustajina toimivat kuuluisa sopraanolaulajatar Lola di Ramoni, pianotaiteilija Julius Berk ja ihmelapsi, kymmenvuotias Lajos.

Pääsymaksu naisilta 2 mk, herroilta 3 mk. Seisomapaikat 1 mk.

— Ulla, minä aion kerjätä itselleni Anton sedältä rahaa, virkkoi Helena. Pyydä sinäkin tädeiltäsi. Mennään yhdessä.

Ulla nyökäytti päätään. Hän oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. Pirteys ja eloisuus oli kadonnut kasvoista, jotka verhoutuivat jonkinlaiseen: tahdon-olla-yksin ilmeeseen.

Hän oli tullut ajatelleeksi Markia, hilpeätä, huimapäistä, levotonta Markia, jonka silmät saattoivat käydä niin sanomattoman surullisiksi tai räiskyä tulta, sen mukaan kuin hänen mielialansa vaihtuivat.

Missä hän harhaili? Ehkäpä lepäsi jonkun virran pohjassa kaukana Saksanmaalla tai kuljeskeli nälkäisenä kylästä toiseen soitellen viuluaan.

Ullan käsi puristui nyrkkiin.

Oi, tuota kovasydämistä Nooraa! — — —

Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja hämillään pyysi päästä konserttiin.

— Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin — niin, nykyajan nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut konserttisalissa.

— Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi Vaava Lund.

— Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin. Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo sukkakori tänne.

Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.

— Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat rikkinäisimmät koko joukosta.

Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt, ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.

Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.

— Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.

Rakel riippui ikkunassa. — Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.

Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin muutkin tytöt.

— Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi, kuinka sinne tulvii väkeä.

Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.

— Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. — Minä tiedän kyllä keinon, miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.

Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.

— Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.

— Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.

Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.

— Ihanko totta?

— Totta. Mennäänkö?

Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin ehdotus viehätti.

Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.

— Minne menette? kysyi hän.

Tytöt naurahtivat hämillään.

— Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.

— En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut pyytääkään. Setä on välistä tyly.

Rakel kiirehti Ullaa. — Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme mahdukaan.

— Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen pihan.

— Mainiota!

Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.

— Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.

— Nero keinon keksii!

Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä aidalle.

— Hei, tulkaa perästä vain.

Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista. Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.

Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja uudenvuodentanssiaiset.

Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu, tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta. Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.

Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki selkoa näkemästään muulle kansalle.

— On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!

Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.

— Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.

Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.

— Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.

— Minä tahdon nähdä hänet.

Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui etumaiseksi ja kurkisti saliin.

Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset, posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.

Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen katseen. Sitten molemmat poistuivat.

Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.

Sitten tuli hiljaisuus.

Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa pitsikaulus.

— Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.

— Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset ja uhmailevat.

Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.

Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen pesumummolta.

— Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.

Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.

Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.

— Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.

Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja, joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä — viisikymmentä — markka — kaksi markkaa.

— Riitti!

Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen. Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa, Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.

— Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. — Ole sitten avoinna!

Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi avaimen suulta ja heitti sen maton alle.

Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.

— Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.

Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan raatihuoneelle.

Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.

— No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.

Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui sisälle kesken soittokappaletta.

Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva, käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla — Jumalan kiitos — tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki. — Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi katseensa lavalle. —

Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.

Se oli — oi — se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.

— Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä, että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa hihasta. Se on Mark.

Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.

Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.

Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.

Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.

Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna tuli häntä noutamaan.

— Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja lopetti. — Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.

Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.

— Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.

— Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä puhut?

Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui matalalla äänellä.

— Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.

Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.

— Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?

— Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.

Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.

— Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä, poika yksin osaa jotakin.

Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin. Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa, Mark viulua, ja nuorukainen säesti.

Se oli kaunista.

Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos. Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli, mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.