KUUDES LUKU.

Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen, toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi — Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja, kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.

Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi — äiti oli koko ankara arvostelussaan.

— Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän yhtäkkiä sanoa. Taikka: — Tuo oli liian korkeastioppinutta.

Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle. Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai vaikeatajuisiksi.

Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon. Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.

Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli pitkä matka kirkolle. — — —

Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se löydettiin — likavesisaavista.

Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.

Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi, ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä, seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat, joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.

Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi, kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.

— Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?

Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.

Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi. Koti kävisi liian tyhjäksi.

— Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan, tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme. Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.

— Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.

— Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.

— Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.

— Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle ja kainoudelle.

Pastori kävi vakavaksi.

— Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään, vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä, mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.

Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.

— Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi kannella?

Liisi kohautti olkapäitään. — Kristiina tätikin lukee Ibseniä, kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla asteella kuin vanhat.

Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut kaikenlaista vierasta oppia.

— Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?

Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.

Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja syrjät reunustaa nahalla.

Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta ihmeellistä se oli.

Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.

Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä Harjulaan uutista kertomaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla suksillaan pääsi pyryilmassa.

Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla haukotellen.

Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat käsissään.

— Päivää!

— Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.

Ulla totteli ja puhui innostuneena:

— Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä uutisia.

— Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä, että tuodaan lunta sisään.

— Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen sohvalle.

— Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.

— Äläs, hämmästeli Emma.

— Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta. Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.

Emma näytti alakuloiselta.

— Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja varten.

— Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu saa kuulla kuin sinä.

— Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?

— Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?

— Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.

Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.

Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.

— Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.

— Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan sohvannurkkaansa. — Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.

— Kuinka sinä sen arvasit?

Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.

Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia käsivarrellaan.

— Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja tee jotain hyödyllistä.

— Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä mielelläni auttanut tätiä.

— Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta. Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.

Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:

— Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen sen mielelläni.

— Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. — Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit kyläilemään tällaisessa pyryssä?

— Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.

— Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään — kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.

— Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.

— Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja kouluttaa tyttäriämme, — Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla, jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.

— Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä — — —

— En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti hänen puheensa. — Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on turhuutta.

Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.

Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.

— Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne. Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise, ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. — Äiti ja Noora ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa hevosella.

— Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä — — — hän ei jatkanut. Oli turhaa uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.