VIIDESKOLMATTA LUKU.

Joju heittelehti levottomana vuoteellaan. Laihat sormet rypistivät lakanaa, pää painui tuskaisena puolelta toiselle.

— Noora, kuolenko minä?

Kysymys kuului hiljaisena, ja hetkeksi sairaan levoton liikehtiminen pysähtyi.

Noora silitti hänen otsaansa.

— Ei, ei Joju, et sinä saa kuolla. Ethän tahdo lähteä pois Noora siskon luota?

Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.

— Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?

— Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen. Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.

Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa vääristyivät pidätetystä itkusta.

Mutta Joju jatkoi säälimättä. — On parempi että kuolen. Minä tulen kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja — Mikolle ja — ja Markille.

Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti, kädet puristivat peitettä.

Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.

— Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla. Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.

Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut, Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi poikaparalla olla?

Ovella hän kohtasi Tyyran.

— Miten Joju jaksaa? kysyi tämä levottomana.

Rouva Örnfelt pyyhki silmiään.

— Nooran mielestä huonosti, mutta minä uskon Nooran liioittelevan. Tämä on vain ohimenevä heikkouden puuska.

Tyyra oli kääntynyt selin äitiinsä ja katseli ulos ikkunasta.

— Hän sairastui oikeastaan Sarvimäellä. On omituista, miten hän tuntuu kaihtavan Markia.

— Joju on aina ollut hienotunteinen poika ja Mark — tiedäthän, miten hän on käyttäytynyt Nooraa kohtaan.

Tyyra naputti ikkunanruutua.

— Tuntuu siltä kuin jokin kalvaisi Jojun mieltä. Se on herättänyt muidenkin huomiota. Hän oli niin omituinen Sarvimäellä. Henrik Gyllenheim ihmetteli sitä.

— Tyyra, käänny tännepäin, kun puhuttelet äitiäsi. Elä lörpötä turhuuksia. Nouda mieluummin hajusuola makuukamarin pöydältä, olen niin kiihoittunut.

Rouva Örnfelt vaipui voihkien sohvan nurkkaan.

— Pyydä Mimmiä keittämään kahvia. Se virkistää, huusi hän Tyyran jälkeen.

Sisällä Jojun makuuhuoneessa oli hiljaista.

Noora piteli Jojua kädestä ja odotti hänen puhuvan.

Kesti hetkinen, ennenkuin Joju sai sanotuksi asiansa. Viimein hän kuiskasi:

— Minä tahtoisin Pikkupappilaan.

— Mutta, Joju, ethän pyri meiltä pois? — Noora asetti kätensä pojan valtimolle. Hourailiko hän?

— Minä ikävöin sinne, puhui Joju hitaasti — olen jo kauan ikävöinyt.

— Eikö sinun ole hyvä täällä? Olemme koettaneet hoitaa sinua niin hyvin kuin olemme ymmärtäneet.

Joju jatkoi sairaan itsepintaisuudella ajatusjuoksuaan.

— Minulla oli siellä silloin kaksi vuotta sitten niin hauskaa. Tulin paljon terveemmäksi. Siellä on rauhallista. Minä tahdon kuulla Anna tädin soittavan iltavirttä. Ja Lotti voisi istua vuoteeni ääressä.

Noora mietti. Veljen ikävä oli hänelle käsittämätön, tuntui mahdottomalta noudattaa hänen haluaan.

Hän päätti toistaiseksi olla vastustamatta, Jojun silmät hohtivat kiihtymyksestä. Häntä täytyi rauhoittaa.

— Kysytään lääkäriltä, ehdotti hän. Nuku nyt vain rauhassa.

— Pääsenkö sitten, jos lääkäri lupaa?

— Pääset, pääset, rauhoitu ja nuku.

Rouva Örnfelt löi kätensä yhteen kuultuaan Jojun toivomuksen.

— Kuulumatonta! Sairaan pojan oikkuja! Et kai aio myöntyä, Noora? Eihän Pikkupappilassa ole likikään niin mukavaa kuin täällä. Sellaisia vuoteita kuin sinulla on, Noora, ei ole koko pitäjässä, tuskin Sarvimäelläkään.

Noora ei kuullut äidin mielenpurkausta. Hän ihmetteli, miksi hänelle, joka tahtoi kulkea tietänsä häiriintymättä ja häiritsemättä, asetettiin niin monta pulmaa ratkaistavaksi — — —

Pikkupappilassa oli kaikki valmista Jojun saapumista varten. Pastori itse oli lähtenyt häntä noutamaan. Äiti ja Martta olivat järjestäneet vierashuoneen sairaan hoitoa silmälläpitäen. Ulla oli poiminut kukkia, ja Lotti luovutti pienen, mukavan keinutuolinsa lastenhuoneesta.

Kaarlo ja Lauri olivat suurella touhulla ja hälinällä kuljettaneet lelunsa läheiseen hiekkakuoppaan. Heille oli sanottu, ettei Jojua saanut häiritä ja silloin he mieluummin päättivät muuttaa pois "koko talosta", sillä mahdotontahan oli leikkiä meluamatta.

Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.

Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut suostumaan pojan pyyntöön.

— Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa. Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.

Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.

Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee liikkeelle.

Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.

Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.

Joku väänsi ovenkahvaa. — Sisään astuivat Henrik ja Mark.

— Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.

Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.

— Minun pitäisi nukkua.

— Ehkä me sitten lähdemme, sanoi Mark ystävällisesti. Hänestä tuntui tukalalta nähdä Joju niin raihnaana.

— Niin lähde sinä, minäkin tulen kohta, kehoitti Henrik.

Mutta hän ei lähtenytkään. Istui Lotin pieneen keinutuoliin, niin että se natisi ja kysyi:

— Miksi et pidä Markista, Joju?

Joju hätkähti.

— Olenko sanonut, etten pidä hänestä?

— Hoh, kyllä sen kissakin huomaa. Mark on sentään sinulle niinkuin pojan tulee toiselle olla.

— Hän oli ilkeä minulle Berliinissä.

— Se on ollutta ja mennyttä. Mark on kärsinyt paljon senjälkeen.

— Hänen on hyvä nyt. Kauniala on hänen kotinsa.

— Mutta hän on kadottanut isänsä.

— Fred ei ollut hänen isänsä, huusi Joju kiivaasti.

— Mark itse ainakin uskoi niin, eikä ole kovinkaan hauska yhtäkkiä kuulla, että onkin ollut erehdystä, kaikki mitä on uskonut. Minä luulen, että Hassel olisi tunnustanut hänet, jos olisi ennättänyt. Ja ehkä hän sen on tehnytkin.

Jojun huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut.

Ulkoa huudettiin: — Henrik, joudu, Henrik!

Henrik nousi lähteäkseen.

— Pitää lähteä. Hyvästi, Joju. On hurjan ikävää nähdä sinua noin surkeassa tilassa. Jos minä olisin sinun sijassasi, antaisin palttua koko sairaudelle ja tulisin terveeksi. Ole mies, siihen tarvitaan vain rohkeutta.

Joju katseli häneen hätäinen kysymys silmissään.

— Mitä tarkoitat?

— Itsepähän tiedät. Näkemiin.

Jojun kasvot vääntyivät tuskasta Henrikin suljettua ovea.

— Tiesikö Henrik? Arvasiko? Ei, ei, hän vain kuvitteli.

Mutta hänen mielensä oli järkkynyt, ja kun pastorin rouva hetken kuluttua tuli sisään, oli Joju tajutonna ja tointui vasta Anna äidin ja Martan yhteisistä ponnistuksista.

— Mikä sinun tuli, Joju? kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Joju ei vastannut. Hänen raukeat silmänsä katselivat tuskaisina pastorin rouvaan.

— Martta jää tänne luoksesi istumaan, paina nyt silmäsi umpeen ja nuku, virkkoi Anna sivellen pojan otsaa.

Martta nouti ompeluksensa ja istui vuoteen ääreen. Mutta sairas ei nukkunut, hän makasi silmät selällään kattoon tuijottaen.

Äkkiä hän kysyi:

— Martta, miksi et enää ole yhtä iloinen kuin ennen?

Martta lennähti punaiseksi.

— Olenhan minä.

— Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet, etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.

Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.

Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:

— Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.

Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella pastorin.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.