SEITSEMÄS LUKU.

Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan. Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti. Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään — ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.

Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen, jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.

Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi ihana, vapaa yö.

Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon kohdalle, taukosi.

— Tulevat!

Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä? Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan kasvatusäitejään.

Aliovella kolkutettiin.

— Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen ääni.

— Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.

— Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.

Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.

— Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan? Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia neiti.

— Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit tulivat. Saanko auttaa?

Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.

— Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin, nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt kiikkutuoliin istumaan. — Puh, on ihanata olla kotona taas.

Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.

— Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain lämmintä. Olen varmaan vilustunut.

— Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?

— Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.

Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi tädille.

Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.

— Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.

Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet. Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.

— Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.

Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.

— Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.

— Minä — minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.

— Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö, Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä ajettuani toistakymmentä penikulmaa — ja kun tulen kotiin, ei kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani. Niin — sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!

Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.

— Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä kohtaan.

— Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä. Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän koputtaakin.

Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty, laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:

— Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!

— Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain kutsustanne.

— Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja samovaari kiehui minun tänne tullessani.

— Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti kutsuu, sanoi Agata neiti.

Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.

Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä, leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.

Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun. Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa. Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia, mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain — Sofia neidille käsittämättömästä syystä — alkoivat lasten vanhemmat antaa selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui ilomielin.

Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät, poltti ja luki Gartenlaubea.

Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.

Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään liikkeestä.

— Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.

Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.

— Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se oli näin — — —

Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan hänen suustaan.

Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen koti oli.

Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.

Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!

Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:

— Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.

Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen, ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.

Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija. Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin. Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia pääsiäismunia.

Teekeittiö porisi ja lauloi.

Tädit juttelivat.

Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä. Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla. Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten seutujen.

Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi. Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.

Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli maininnut hänen nimensä.

— Ulla nukkuu. Katsokaa.

Se oli Rakel.

— Die arme Kleine.

Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.

Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat. Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi, katurakennukseen.

Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän nukkea rivissä vierellään.