YHDEKSÄS LUKU.

Lotin "memoraalit." [Lotti tarkoittaa memoaareja eli muistelmia. Latojan huomautus.]

Mark ja Ulla tahtovat, että me kirjoittaisimme memoraaleja. Memoraali on sellainen kirja, johon kirjoitetaan omat ja muitten elämänvaiheet kapalovauvasta asti. Vaikka en minä ymmärrä, kuinka kapalovauva osaa kirjoittaa. Mark sanoo, että kaikki kuuluisat ihmiset kirjoittavat memoraaleja, ja ehkä he ovat niin viisaita kapalovauvoinakin, että osaavat kirjoittaa. Mark aikoo tulla kuuluisaksi ja Ulla myös, mutta minä aion tulla mammaksi ja saada kaksitoista lasta ja koska minä en ole nero, aloitan memoraalini siitä, kun Mark ja Ulla lähtivät pois.

Memoraalien kirjoittaminen on kauhean vaikeata. Mark sanoi, että kirja lakataan kiinni ja avataan vasta sitten, kun olemme kuolleet. Se on minusta tyhmää, sillä mitä huvia meillä siitä sitten enää on. Mutta Ullakin sanoi, että niin tehdään aina, ja että meidän lapsemme ja lastenlapsemme saavat sitten lukea, millaisia me olimme. Se on kauhean hankalata ja vastuullista. Ajatelkaas nyt esimerkiksi: jos minulla on kaksitoista lasta ja ne saavat jokainen kaksitoista lasta itselleen, tulee siitä yhteensä sataneljäkymmentäneljä henkeä. Ja kaikki ne sataneljäkymmentäneljä henkeä lukevat minun memoraalejani. Ja minä olen kovin huono oikeinkirjoituksessa. Kyllä tästä on paljon vaivaa, täytyy tietysti kirjoittaa niin hyvin, etteivät nuo sataneljäkymmentäneljä lastenlasta naura mummollensa.

Tähän asti ovat minun elämänvaiheeni olleet sellaiset kuin yksitoistavuotiaan tytön elämänvaiheet tavallisesti ovat. Minulla on kuusi nukkea sekä sitäpaitsi Ullan Berengaria, josta hän ei enää välitä. Minulla on myös kissa, jonka nimi on Mosse. Se oli kulkurikissa, jota pojat rääkkäsivät, mutta Henrik pelasti sen minulle. Henrik on Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Hän on hyvin kiltti poika — ei semmoinen kuin Mikko ja Joju, jotka tekevät kiusaa tytöille ja kissoille ja nauravat heidän nukeilleen ja hirttävät ne. Minä menen Henrikin rouvaksi, kun hän tulee hakemaan minua vaunuilla ja kuudella maidonvalkoisella hevosella. Sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta jos uskoo, niin se voi tapahtua itsellekin.

Kaarlo ja Lauri ovat minun veljiäni. Kaarlo istuu aina nenä kirjassa niinkuin Liisikin, joka on tyttökoulussa ja repii usein housunsa, kun kiipee puihin ja tutkii linnunmunia, nimittäin Kaarlo, ei Liisi. Lauri on seitsemänvuotias ja oikea lellikki. He ovat pikkupoikia kumpikin, minä halveksin heitä, sillä kaikki tytöt halveksivat poikia, koska he tahraavat vaatteensa ja kiskovat nukkien jalat ruumiista ja tulevat syömään pesemättömin käsin. Mutta en minä tahtoisi, että he kuolisivat, sillä minä pidän heistä paljon. Lauri on hyvin herttainen, kun hän tanssii paitasillaan iltaisin lastenhuoneessa.

Isä on pappi ja on usein hyvin ankara. Hän nuhtelee meitä, kun olemme tottelemattomia ja vie meidät huoneensa nurkkaan. Mutta sitten hän hyväilee meitä ja antaa meille lyijykynän ja paperia. Ja se on kauhean hauskaa. Mutta ei hän minua enää pane nurkkaan. Sillä minä olen jo pikku nainen ja pikku naisia ei panna nurkkaan.

Liisi ja Ulla sanovat, että minä olen kauhean lapsellinen, mutta he eivät näe, mitä minun sydämessäni piilee. Enkä minä osaa sitä kertoa tässä memoraalissanikaan, sillä minä en osaa niin hyvin kirjoittaa kuin tahtoisin. Sanat juoksevat pakoon, kun niitä tahtoisi panna paperille aivan kuin pienet kananpojat, joista minä niin paljon pidän.

Äiti on äiti enkä minä voi hänestä mitään kirjoittaa, sillä hän on niin rakas, ettei kukaan ole niin rakas.

Martta on hyvin kiltti ja hemmottelee minua. Mutta hän ei ole niin kaunis kuin Minna, joka on Ulrik Schöringin rouva ja asuu nyt Kaunialassa.

Liisi on Helsingissä ja on minun mielestäni vähän olevinaan. Saa nähdä tuleeko Ullastakin samanlainen nyt, kun hän on koulussa. Isot tytöt ovat usein ollakseen ja se on ikävää, sillä se loukkaa heidän nuorempia sisariaan.

Meillä ja Harjulan lapsilla on nykyään koulu. Se ylioppilas, joka oli apulaisena isossa pappilassa, kun rovasti-setä oli sairas, opettaa meitä. Emma ja minä luemme yhdessä ja Kaarlo ja Mikko ja Niemelän Lea. Minusta ei ole hauska lukea, mutta minä en tahdo jäädä laiskanläksylle, ja siksi minä luen ahkerasti. Mutta Mikko on hirveän laiska ja ylioppilas repii tukkaansa, kun hän laskee kaikki laskut päin mäntyä ja väittää, että Jakobilla oli kolmekymmentä poikaa. Pelkään, että hän lopulta tulee kaljupäiseksi, ja se olisi ikävä, sillä hänellä on kaunis vaalea tukka.

Ylioppilaan nimi on Elias.

Koulua pidetään meidän lastenkamarissa ja Martta on aina niin iloinen, kun ylioppilas tulee. Hän luulee, etten minä huomaa sitä, sillä isot ihmiset luulevat aina, että heidän nuoremmat sisarensa ovat vailla silmiä ja korvia. Mutta me näemme paremmin kuin he luulevat, vaikka olemme niin hienotunteisia, ettemme puhu siitä kenellekään, ei edes äidille eikä Minnalle.

Eilen äiti ja minä olimme Kaunialassa. Kristiina täti oli siellä myös. Hän muutti Taavan luo asumaan, mutta Ulrik ja Minna kävivät hakemassa hänet takaisin Kaunialaan, ja nyt on Kristiina tädillä tietysti paljon parempi ja hauskempi. Minulla on aina niin hauska Kaunialassa. Siellä on niin paljon kauniita, vanhoja huonekaluja ja muistoesineitä. Ja minusta tuntuu aina siellä, että nimeni on Lotti Schöring eikä Lotti Sand.

Äiti ja Kristiina täti ja Minna istuivat juomassa kahvia ja minä katselin kukkapöydän takana kuvia. Ja Ulrik tuli nopeasti sisään ja sanoi: — Arvatkaapa uutista?

— Onko Bismarck kuollut? kysyi Kristiina täti. Kristiina täti ei siedä Bismarckia, mutta Ulrik pitää hänestä, ja he kiistelevät usein. — Ei, sanoi Ulrik, ei tämä kuulu politiikkaan. — Fred Hassel aikoo mennä naimisiin. Tässä on kutsukortti häihin.

— Oh, huusivat kaikki, ja Minna kysyi: — Nooranko kanssa?

— Oikein arvattu, sanoi Ulrik. — Sehän on hauska, sanoi Minna. Fred Hassel on sinun ystäväsi, ja Noora on minun ystäväni. Olen iloinen, että Mark saa äidin.

Mutta Ulrik ei näyttänyt iloiselta.

— Noora on liian nuori äitipuoleksi, sanoi hän.

— Hassel rukka, Mark rukka, sanoi Kristiina täti.

Äiti ei sanonut mitään, mutta minusta näytti, että hän mielellään olisi sanonut samaa.

— Rakas täti, Noorahan on niin suloinen, sanoi Minna.

— Noora on Alma Örnfeltin tytär ja Elviira Kemellin sisarentytär. Ja siinä suvussa hallitsee vain oma itse.

Mutta silloin äiti huomasi minut ja sanoi:

— Lotti kulta, mene katsomaan unohtuiko äidin käsityöpussi Kristiina tädin kamariin.

Käsityöpussi ei tietenkään ollut siellä. Mutta minä en edes mennyt siitä ilmoittamaan, vaan istuin Kristiina tädin keinutuoliin ja odotin, kunnes tulisivat minua hakemaan. Tiesinhän minä, että käsityöpussi oli veruke. Minä itkin vähän ajatellessani Markia. Olisi kauheata saada äitipuoli. Henrikillä on myös äitipuoli ja senvuoksi hän ei viihdy kotonansa. Tästä lähtien en enää koskaan pahastu, kun Mark kiusaa minua ja väittää, että Mosse katsoo kieroon ja ontuu.

Markista en olekaan vielä kertonut. Hänellä ei ensin ollut mitään isää, mutta sitten setä Hassel ilmestyi ja sanoi, että Mark on hänen poikansa. Setä Hassel on hyvä ja paksu ja rikas ja aikoo perustaa tehtaan. Hän oli Saksassa syksyllä, ja silloin Mark kävi Ullan ja minun kanssani Minnan koulua. Mutta pian Mark lähtee Berliiniin setä Hasselin kanssa.

Mosse naukuu oven takana. Se tahtoo sisään. Ja nuket ovat unisia, kun kello on seitsemän. Minä en jouda enää kirjoittamaan memoraalejani.