KUUDESTOISTA LUKU.
Reading edition
Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa. Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.
Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä neulaa.
Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa, iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi postilaukun ja ojensi sen isännälle.
Ulrik avasi laukun.
— Sanomalehti, pari kirjettä ja — sähkösanoma. Keneltä?
Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.
— Mitä on tapahtunut?
— Fred Hassel on kuollut.
— Fred Hassel!
Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.
— Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.
— Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.
— Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.
Hän peitti kasvot käsiinsä.
— Hassel poissa — old fellow — mutisi hän. Sitten hän hillitsi itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen leskeään.
— Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.
— Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora, mutisi Kristina täti.
Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.
Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he olivatkin yhdenikäiset.
Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.
— Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini, niin sanomattoman suruissani.
— Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.
— Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille. Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko lailla järjestämistä. — Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka, lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.
— Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne. Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä. Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.
Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.
Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen, kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti hyvästä kasvatuksesta.
— Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi hän mieheltänsä.
Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.
Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.
Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.
— Mark!
He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman surullinen katse.
Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."
Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.
Minna siveli hänen kiharoitaan.
— Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän on nyt hyvä.
— Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.
— Mutta Mark, onhan sinulla äiti —? Minna tunsi pojan kiinteän otteen höltyvän — ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.
Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi? Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa, laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua. Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa, minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.
Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: — Viekää veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.
Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:
— Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?
Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen, valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti seisomaan, kun naiset astuivat sisään.
Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.
— Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.
— Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.
— Entä miten jaksaa veljeni?
— Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.
— Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista lajia kuin Mark.
Hän nosti lapsen syliinsä.
— Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?
Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.
— Pieni isätön tyttöni!
Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora kuin aina ennenkin.
Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi pienokaisen poskia.
Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.
— Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: — Mark laiminlyö usein pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.
Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.
— Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?
— Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti koettamaan pukuasi.
Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.
— Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on. En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.
— Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti. Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.
Noora pudisti päätään.
— Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus. Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua. Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.
Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?
— "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."
Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa? Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.
— Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.
— Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.
— Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.
— Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti. Tekisimme sen niin mielellämme.
Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.
— Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.
Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin äärimmäisen väsyneet.
Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän, Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred Hasselin mielen.
Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden uudinten takaa se kuului.
Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli hieronut.
— Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?
— Minä — minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli niin väsynyt, että horjui.
— Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.
— Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro, rukoili Mark. — Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun täytyi saada olla täällä isän luona.
Ulrik nyökkäsi.
— Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.
Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.
* * * * *
Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.
Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.
Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut laillistuttaa pojan oikeudet?
Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen silmissään.
— Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen. Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.
— Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?
— On.
Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.
— Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.
— Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua. Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen.
— Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet — perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.
Noora suoristi vartaloaan.
— Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia, Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun — meidän tyttäremme vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia en koskaan aio myöntää hänelle.
Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta. Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.
Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.
Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti yhteenpuserretut.
Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan, että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka aivoissa takoi säälimättömät sanat:
"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen."
Ja vielä:
— "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."