KAHDESKOLMATTA UUKU.

Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.

Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti, että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono, mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin huolehtimaan.

Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.

Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.

Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien aavistusten valtaan.

Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää. He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen. Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.

Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut "niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat heti jatkaneet matkaansa edelleen.

Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä kieseissä hidasta hölkkää.

Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla. Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain juottaneet hevosta.

Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.

— Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä ja minuakin hiukasee.

Ulrik Schöring nyökäytti päätään.

— Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.

Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. — He eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:

— Herra maksoi liian vähän.

Ulrik Schöring ajattelee. — Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.

Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa, koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.

Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan. Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.

Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.

Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään lapset ja palvelijat.

— Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.

Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole kotia. Hänellä on vain viulunsa.

Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan. Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa Müller koettaa karjaista sekaan.

Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.

Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.

Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka ääressä Mark istuu.

— Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.

Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät ja hän vetäytyy loitommaksi.

Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.

— Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?

Ulrik Schöring vastaa levollisesti. — Sen sanon heti. Mark, mene tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen kanssa.

Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä, joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat, jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin kouriin.

— Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.

Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.

— Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne poliisiviranomaisten läsnäollessa.

Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä suomalaisista.

Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä. Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen, kotoisaan kyläkapakkaan.

Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.

Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui viereiseen huoneeseen.

— Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi lähdemme kotiin.

— Minulla ei ole kotia.

— Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä mustalaiselämääsi.

Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. — Minä en milloinkaan enää palaa takaisin Nooran luo. — Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo viisitoista-vuotias.

— Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.

Mark punastui.

— He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.

— Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon maksamatta hotellilaskujaan.

Mark puraisi huultaan.

— Sitä en tiennyt.

Ulrik Schöring löi häntä olalle.

— Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua luopumaan heistä.

Poika tuijotti synkkänä lattiaan. — Hän sanoi, että isä ei itsekään enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta Miháilyin kaltaisten kanssa.

Ulrik Schöring mietti hetkisen.

Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

— Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo. Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi — Nooran suostumuksella luonnollisesti.

Mark pudisti päätään.

— Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Oi — hän koroitti ääntään — niin kauas kuin muistan, olen ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta täti, — sitten Kemellit ja sitten — —.

— Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda, Mark, että olet isäsi poika.

Mark astui askeleen lähemmäksi.

— Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen Hassel? kysyi hän kiihkeästi.

— Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.

— Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.

Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi kovasti.

— Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi taiteilijaksi.

— Setä!

— Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.

— Setä!

— Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt — tuossa on käteni.

Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.

— Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten saata häpeään luottamustasi.