KOLMASKOLMATTA LUKU.

Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.

Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.

Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla. Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa lojui Joju toimetonna.

— Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti? virkkoi Noora.

— Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.

Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja. Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he saivat itse hoitaa.

Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.

Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet, kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei huomannut tai ei halunnut huomata.

— Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja Niemelän rouva.

Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän — oma äiti — tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada puheliaampaa seuraa kahvipöytään.

Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.

— Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät — työlästyttävä luuvalo — läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?

— On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.

— Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan. Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa nappularattaissaan.

— Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan, huomautti Elviira rouva.

— Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?

Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.

Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä onnellinen, alati tyytyväinen sisar.

— Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut, että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin — niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan. Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen lailliseksi pojakseen.

Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa sisarekseen.

Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.

— Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa. Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. — Kas siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa, tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.

— Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti. Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen, mutta, että paperi on hävinnyt.

— Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.

Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi peräytyä.

— Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.

Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta hänen katseensa osui Jojuun. — Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra seurasi Henrikin katsetta.

— Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.

Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.

— Päätäni kivistää.

— Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään, sanoi Noora huolestuneena.

Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.

— Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.

Ulla hämmentyi.

— Olit niin kalpea.

— Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi joka paikkaan. — Hän poistui kiukkuisena.

Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli käynyt.

Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.

Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli herätettävä laululla — Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.

Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin mielellään Sarvimäkeen.

Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa heidät kotiin vaunuissaan.

— Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin prinsessa.

— Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta, vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.

Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia, hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.

Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.

Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.

— Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan uutta mankelia.

Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.