II. MIEROSSA.
Reading edition
Mut tuuli mun tuskani tyynnyttää, ja luonto lohduksi jääpi, kun taival on pitkä, ei polkua nää, ja yö minut yllättääpi.
Nyt ihmiset lämpimäss' uinuu vaan, mut minä jäin ovien taaksi. Oi miksikä taivas ei luonutkaan mua kuuhueks' kalvakkaaksi.
Niin kauvan ma mierossa matkannut oon, ja sydän on haavoja saanut; mun äitini kulki jo kalmistoon, ja isä on lemmestä laannut.
Olen itkenyt itseni uuvuksiin. Minä painan mättäälle pääni, ja tähdet taivaalla ilkkuu niin minun orpoa elämääni.
Mut aurinko aamulla noustuaan luo lämmintä kylmyyteeni, ja ennenkun ihmisten ilmoille saan, se on kuivannut kyyneleeni.