VAIMON VALITUS
Reading edition
Thu-Fu.
(Bethgen mukaan.)
Hän yksin istui laaksoss' autiossa, nuor' vaimo, jolle kauneuden lahjan ol' ihmeellisen suonut sallimus.
Hän puhui: Vaikka kodist' ylhäisestä, mä sentään kokenut oon kovan onnen ja erämaasta etsin turvaa nyt.
On julma tuho käynyt yli maani, sen hävittänyt: saivat surman veljet, ah nuoruutensa loistoss' ihanat.
Ei heidän ruumiitansa suotu mulle, jott' oisin voinut saattaa heidät hautaan — nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.
On olo epävarmaa, niinkuin liekki on soihdun tuulessa. Mun jättänyt on puolisoni ajan melskeisiin.
Ei voimaa, suuruutt' ollut sydämessään, yks halu hällä vain on: joku vetää muu nauravainen nainen povelleen.
Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo jo toisien. Oi että kuulis kerran hän huokausta naisen hyljätyn!
Oon piikani mä lähettänyt kauas mun korujeni timantteja myymään, mut ruokomajaani mä itse jään.
On maja kehno. Korjata ma koen sen seinäin hataruutta köynnöksillä, on ilma kylmä, vaatteet ohuet.
Tuo piiat kukkasia — viekää pois ne. Ei kukist' ole. Merkiks surustani te tuokaa mulle oksa sypressin.
Jo ilta saa. Mä tahdon suojapaikan tuolt' alta suurten bamburuokoin löytää yön leposijaks kylmän, aution.