KORVENHALTIAN KUOLEMA
Reading edition
(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)
Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —
vana askelitten, jotka hän, kontio, astui, kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi, laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui. Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.
Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli, tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa; ja kaikki, minkä se katse siunas, eli: mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —
Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku. Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset. Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku. Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.
— Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan! Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta. Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan: kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.