KOLMAS OSA.

1.

Palaus Férias'iin.

Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta, kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.

Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä. Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan, hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta, johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.

Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.

Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.

Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:

— Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että hän pettää teidät… että hän tekee teidät onnettomaksi!… Se on mieletöntä ja järjetöntä!

Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea. Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi lempeämmin:

— Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!

Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä. Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle: saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.

Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä, oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa, pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon; intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt, pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän maskin alta valistumattomuutensa arvet. — Vaikein tämän nuoren tytön kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.

Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella. Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus, jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan; sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.

Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa, kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus. Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi, että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:

— Lapsi raukka! Sitä aavistinkin… Aina vaan tuo täydellisyyden unelma!… tuo joutsen!

Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa, eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin. Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää. Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset, hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.

Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua, jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja, niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia, joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.

— Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä itseäsi hänelle.

Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet kimaltelivat. — Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar kysyi.

Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei… eikö se olekaan totta?… Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta, ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin käännetyt kasvonsa selkenivät.

— Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.

Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle. Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.

— Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin, kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan, joka pani hänen rintansa kohoilemaan.

Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja teki sen hänestä runolliseksikin.

Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu. Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. — Neiti de Férias oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata, aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa, hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta: Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet, varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen uhrinsa olleet otolliset.

Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle, jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi valkovaatteisia nuoria noviiseja.

Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään pitävää naista. — Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa majesteetillisuuttansa:

— Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?… Ja nöyryys, kunne se on joutunut, lemmittyni?

Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:

— Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä; mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!… Kun tällaisena katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä, niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!…

Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten paikaksi.

Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa edessä.

— Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.

Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena, kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten, silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen, kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.

Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi tuo kunnon vanhus nauraa.

— Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun freskomaalauksiin;… mutta meidän on muistaminen, että Paktolus ei virtaa puistoni lävitse… Minä en tiedä, kuinka kalliita freskomaalaukset ovat… Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen franciin?

— Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.

— No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän taivaan rannalla.

Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa, jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.

Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen, ilmoittakaa se minulle.

Blanche."

Kahden päivän kuluttua Blanche sai herttualta seuraavan vastauksen:

"Serkkuni.

Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata koskevia selityksiä. — Kunnioituksella.

Raoul."

Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset, jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa, kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen kohteliaasti:

— Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.

— Niin, herra.

— Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?

— Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.

— Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei luullakseni ole välttämätöin ehto… No niin, herra, se olen minä!