IV.

Sibyllan Mielipuoli.

Kesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan sinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee aamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat horjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee toiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka näkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi ja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta myrsky.

Ei mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä uutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi vuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet kuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli hillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti kalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä notkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous lauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään yksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in puiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.

— Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on siellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi hänen kummallisten kävelyjensä tähden.

— Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti hyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän vaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän hurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: "Imettäjä, meri, meri!" ja sitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa siksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: "Meri, meri!" ja nauraa täyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn työhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka häntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon korsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas hän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu kuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi, mutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan, minkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.

Tämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä. Sibylla luisuttiin saapuville.

— Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko sinulla huolia? Oletko onneton?

— Oi en! sanoi lapsi innokkaasti heittäytyen iso-isänsä kaulaan.

— Miksi olet sitten itkenyt?

— En tiedä… En minkään tähden.

Täytyi tyytyä tähän vastaukseen.

Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät, antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon, joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi. Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle niitä tapahtui kaksikin.

Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota, sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon, jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu, ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien paimenten otsaa.

Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa pintaa. — Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia, johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse. Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:

— Suokaa anteeksi, neitini… Olen kai tullut teidän alueellenne?

— Olette, vastasi Sibylla.

— Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni. Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia, piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.

Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä.

— Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko luvan kysyä sen niemeä?

— Haltiankallio.

— Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen totisuus huvitti.

Sibyllan huulilla liikkui ylpeä myhäily.

— Niin, sanoi hän.

— Oi sallitteko minun piirtää teidän kuvanne?

— En.

— Saanko edes kysyä teidän nimeänne?

— Sibylla.

— Hyvästi sitten, neiti Sibylla… Sallitteko minun syleillä teitä, suloinen lapsi?

— En.

— Saanko suudella kättänne?

— Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras hymyili ja suuteli sitä totisena.

— Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan teille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa. Säilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne. Säilytättekö?

— En tiedä teidän nimeänne.

— Nimeni on Raoul. Muistatteko sitä?

— Aina, vastasi lapsi.

Raoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja hymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi metsään.

Muutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa tytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista satua, joita hän oli mainio sepittelemään:

— Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla. Hän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen nimensä oli…

Sill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen äkkiä hänelle sanoi:

— Raoul.

— Miksi juuri Raoul? kysyi rouva de Férias, hiukan hämmästyneenä.

Vieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli mahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota viatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt viivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä Raoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta, valistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti juohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla oli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi kertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti hän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että prinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi, joka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä illalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti pitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen seikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.

Puro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse, laski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta matkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa se muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin tämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli rakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli ennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa löytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi antoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin voipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques Féray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli harjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei lakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen vaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen puutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä nuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni tanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen kuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva Féray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin tietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä välin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva. Tämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä tuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui yli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray pelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki hänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita huoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston jyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä, ja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi äitiänsä Férias'in kalmistoon. — Päivää jälkeen lapsen hautajaisten lähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran virumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa liejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin oli niin iloinen.

— Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei liikahtanut paikalta.

— Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti päätänsä:

— Menkää tiehenne, hän sanoi. Hyvää Jumalaa ei ole!

Kun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla mielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä samassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen lohdutuksiinsa ainoastaan:

— Hyvää Jumalaa ei ole!

Ihmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti heikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan olkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten suojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin, etenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla äänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli hulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten olivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon kivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja eräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella ja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli niin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen, mutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen. Tämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka hän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt mitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot käännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään lakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää vain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi, ja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen ovella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.

Eräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan päähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta. Hän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka peittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja kukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka häntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka kyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen lirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki hullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa. Hänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen olkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän tuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä vieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa. Nähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias, tunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja surkuttelevalla äänellä:

— Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.

Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.

— Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!

Ja heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt, nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse, lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia, Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa. Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias; hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat, kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas. Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla. Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas", jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa. Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin. Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia, joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots' kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä, hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa. Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.