V.

Miss O'Neil.

Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.

— Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja huolenpitoa.

Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa, osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön. Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei ollut sen enempää menestystä.

— Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.

Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.

— Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma… Jo viiden vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!

— Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa pelastaa meidät tästä pulasta.

Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut, vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat mahdollisia hyvinkin usein.

Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen, väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen, joka pelästyneenä oli häntä seurannut:

— Mitä on tähän kirjoitettuna?

— Ei mitään, vastasi imettäjä.

— Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue minulle, mitä siinä on.

— Se on latinaa, neiti.

Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän riemuitsi:

— Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.

Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa. Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.

Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.

Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen, että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä; toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä, kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui, järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa. Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.

— Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki, hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.

Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen. Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen: ** "Rakas serkkuni."

"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä, luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ——— pysäyspaikalle, iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan. Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen, irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia, maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.

Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin."

Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ——— asemalle, vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen, joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä. Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.

— Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!

Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi, vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä. Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan, eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa. Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.

— Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat. Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.

Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi pilvi tuoksuavaa puuteria.

— Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta mieltymystä.

On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen, kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon, joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi, johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla, jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!). Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka hän muuten itsekin myönsi.

— Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille, ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin, sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa teidän suosioonne.

Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.

Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella. Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen, missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa, kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa, kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä tärkkääväisiin vanhuksiin:

— Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt, ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse valmiina häntä sieltä karkoittamaan.

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

— No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.

— Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.

— Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta…

— Karakteerin suloisia hyveitä… hyvä markiisitar sanoi.

— Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

— Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.

— Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!

— Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?… Se on mahdotointa! Te olette hullu, imettäjä!

— Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

— Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!… Sitten jatkoi hän hetken päästä: — Rouva Rosa, jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.

— On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!… Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!… Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa… tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta… ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa… Mitä on tehtävä?

— Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

— Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

— Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

— Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te katsotte sen välttämättömäksi…

— Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.

— Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen; mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois, olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:

— Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

— Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi. Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

— Sibylla on hänen kanssansa.

— Kutsukaa lapsi pois.

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään, seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa, pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei enää tiennyt rajaakaan.

— Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?

— Kaikki, lemmikkini, kaikki.

— Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?

— Kaikkien kukkien, lapseni.

— Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?

— Niinkuin enkelit.

— Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?

Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.

— En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja, niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa, pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat, jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään: Eräs järvi kuunvalossa, (pinxit miss O'Neil.)

— Kuun nousu erään järven yli. (pinxit miss O'Neil.)

— Järvi. Kuuvalokuvaus. (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla, hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani. Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa, kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: Miss O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus.

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti itkien eräälle tuolille.

— Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta… minä olen turhaan nähnyt vaivaa… Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa, kylmyyttä ja häväistystä!… Te ette saata käsittää, kuinka paljon minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata… Se on mahdotonta! Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi, lapsettomaksi!… Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla, niin hellä äiti!… Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut. Ja nyt… nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä kasvonsa.

— Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa, olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

— Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.

— Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,

— Emme, emme milloinkaan?

— Mikä on nimenne, miss O'Neil?

— Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.

— Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.

— Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.

— Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!… Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

— Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.

— Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.

— Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä. Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton. Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että minäkin siitä kuolisin.

— Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.

— Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

— Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.

— Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?

Kirkkoherra liikahti tuolillansa.

— Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.

— Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa… Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!

— Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.

— Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.

— Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän hänet luonani.

— Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.

— Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra! Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli levittänyt siipensä hänen suojaksensa.