I.

Férias'in perhe.

Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta. Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle, joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua. Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa, kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä, kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista. Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.

Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta, jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.

Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.

— Lähtekäämme, Louise! — hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa. Kirkkoherra lähestyi.

— Herra markiisi, — hän sanoi melkein arasti, — Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?

Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti päänsä ja sanoi:

— Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän, taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa kirkkotarhasta.

Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa ikivanhat nimet: Sibylla Anna.

Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat. Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia, jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta noussutta kehtoa kohtaan.