II.

Beaumesnil'in perhe.

Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut. Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus. Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me pyydämme saada tässä käyttää.

— Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan sydäntä… Olen sitä ainakin luullut… nyt sen tiedän varmaan… Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti, niinkuin sanotaan… No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää nenäliinojani ja silmäraukkojani;… mutta ihmisellä joko on tai ei ole sydäntä… Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle, joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra? Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra… Kas niin, juokaa… pieni lasi oivallista kotilikööriäni?… sitä ette saata kieltää… Totta vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!… Meillä ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme, sen tarjoomme hyvästä sydämestä… Se on aina jotakin. Kas niin, vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda! Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra… Minä näin kyllä, kuinka juhlamenot teitä rasittivat… Te itkitte alttarilla kuin aamukaste… Niin — kun on alttarista puhe — teidän alttariliinanne edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä ikävyyksiä olisi tullut… Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista mieltänsä… Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte… Ja miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka todellakin minua kummastuttavat… Mutta ei se kuitenkaan tee mitään, kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee… Julia paralla oli tosin monta hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa… En millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän saakka… ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!

Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.

Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu, niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön, ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin. Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen kertomisella.

Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä. Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais, jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen, tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.

— Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa, mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan; nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä kaitsee… Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus, eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin… Eikö niin, rakas Klotildani?

Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.

— Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla kasvatus-oikuillansa… Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään, minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän ylpeydestänsä… Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!

Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin, ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys, joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä, jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä, joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.