III.

Raoul.

Neiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa tehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan, niin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa oli ratkaiseminen, — niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa. Päinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen ajatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen tilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt, vaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli naimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja oleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja tottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi välttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta ja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella tytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei Pariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne velvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen "minä raukkansa" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka muuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle antaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen. Hänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen koko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset kyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen lähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen ikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa luonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien, tarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä miehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen kätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä kääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.

Tämä nuorien tyttöjen nimetön, melkein aina liian aatteellinen rakkaus toteutuu myöskin melkein aina aivan irvikuvana. Ensimmäinen mies, jota heidän äitinsä suopi heidän katsoa jonkin arvoiseksi, saavuttaa heti heidän silmissänsä heidän unelmansa loiston: tuskin on jonkun kunnioitetun henkilön käsi viitannut heille alttaria, kun heidän sydämensä, joka jo kauvan on ollut siihen valmiina, lentää sen ääreen sokeasti, asettautuu sinne ja syttyy siellä. Ne, jotka saavat vapaammin valita, eivät siinä onnistu huonommin eikä paremmin: heidän sisällinen rakkautensa säteilee sattumalta ja verhoaa useimmiten taivaallisella loistolla heidän säännöllisen tanssittajansa otsan.

Sibyllalla oli tämän nuoruuden innon lisäksi vielä tarkka tuomitsemiskyky ja luja tahdon voima, joitten olisi pitänyt häntä suojeleman tuosta tavallisesta erhetyksestä, jonka seurauksena on niin katkeria ikävyyksiä; mutta nämät hänen neronsa harvinaiset ominaisuudet, joitten piti pelastaa hänet tästä surusta, synnyttivät hänessä melkein liiallista itseensä luottamusta ja epäluuloa. Hän luuli muuten, että tämä vaali, josta hänen elämänsä onni ja arvo kokonansa riippuivat, oli kokonaan jätetty hänen oman ymmärryksensä ratkaistavaksi. Hra ja rouva de Férias olivat tosin aikoneet auttaa häntä tässä vaarallisessa valikoimisessa; mutta heitä johti hänen mielestänsä niin pintapuoliset ja vaillinaiset mielipiteet, että hän oli salaa päättänyt ensi sijassa luottaa itseensä ja myöskin kysyä neuvoa miss O'Neil'ilta. Kreivi de Vergnes, jota huvitti mies-mieheltä näytellä tyttärentyttärellensä tuota hänen niin kutsumaansa kosija-armeijaa, oli ensimmäinen huomauttamaan kunkin yksityisen tähän hauskaan joukkoon kuuluvan vikoja; sitten soimasi hän neiti de Férias'in olevan liian ankaran ja nauroi niitä ristiriitaisia vaatimuksia, joita hän sanoi hänelle olevan.

— Tiedätkö, mitä tahdot, tyttäreni? hän kysyi häneltä; sinä tahdot miestä, joka on kaunis, rikas, jalosukuinen, maalaaja, soitannon harrastaja, hyvä ratsastaja, nerokas ja hurskas! Kyllä sinun on häntä vaikea etsiä, sillä sellainen mies on poikkeus, jota ei ole olemassa!

— Mutta, hyvä Jumala, enhän sellaista tahdokaan! Sibylla vastasi, en vaadi häneltä niin paljon… Minä tahdon miehen, jota rakastan, ja siinä kaikki!

— Ta ta ta! kreivi sanoi, sinä olet pieni kelvoton olento… Mitä se on?… Palatkaamme luomiseen, rakas lapseni… Siinä saat nähdä todellisen luonnollisuuden… Eikö niin?

— Kuinka niin, iso-isä?

— No luuletko, että Eeva teki niin monia mutkia?… Jumala antoi hänelle Aatamin, joka oli vaan tavallinen mies… ensi kosija… ja hän sanoi: "Tämä on sangen hyvä!" Se on luonnollista!

Tällaiset todistukset, joita kreivi de Vergnes sangen usein käytti, ja jotka suuresti häntä ihastuttivat, eivät ensinkään vaikuttaneet neiti de Férias'in tunteisin ja mielipiteisin. Hänen iso-isänsä persoona ja esimerkki päinvastoin herättivät hänessä mietiskelyjä, jotka vaan lisäsivät hänen neuvottomuuttansa. Hän oli muuten pian huomannut, ett'eivät herra ja rouva de Vergnes'in perheolot muodostaneet poikkeusta yleisestä säännöstä, vaan että ne, useimmissa kohdin, perustuivat sivistyneen seuraelämän tapoihin. Sibyllan sydän vetäytyi kokoon ja hänen järkensä oli kovasti sitä ajatusta vastaan, että hänenkin täytyisi ruveta tuollaiseen liittoon, jonka turmiollisena seurauksena oli, lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua, jonkinlainen kummankinpuolinen tuska, ystävällinen eripuraisuus ja siveellinen avioero.

Noudattaen nerokkaimmille ihmisille omituista taipumusta, Sibylla oli halunnut saada asiasta yleistä käsitystä: lakkaamatta hän sovitti huomioitansa yleiseen tilaan, liiankin usein, ja oli koettanut saada selville yleistä syytä näihin onnettomiin avioliittoihin sekä luuli sen jo löytäneensäkin. Ne tapojen eri piirteet, jotka hän oli huomannut eläissänsä täällä maailman pauhussa, muutamat rouva de Vergnes'in innokkaan puolustuspuheen sanat, jotka erittäin olivat häntä hämmästyttäneet, ja ennenkaikkia Férias'in rakkaat muistot olivat auttaneet häntä saamaan tästä ikävästä asiasta yleistä mielipidettä, jolta ei todenmukaisuutta puuttunutkaan. Tämä mielipide, jonka miss O'Neil vielä vahvisti, juurtui syvälle neiti de Férias'in mieleen ja näytti siltä, kuin sillä olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensakin. Me emme saata lyhyesti sitä mainitaksemme käyttää Sibyllan omia sanoja, vaan tahdomme kuitenkin tarkasti tehdä selvän hänen ajatustensa pääkohdista.

Markiisi ja markiisitar de Férias'in yhdistys, joka likeisessä hartaudessansa oli samalla kertaa sekä vakava että suloinen, ja jota ajan käsi oli pikemmin lujentanut kuin höllentänyt, väikkyi hänen mielikuvituksessansa kristillisen avioliiton peruskuvana. Jos nuot niin monilukuiset avioliitot, joita hän sai joka päivä omin silmin katsella, olivat niin erilaiset, niin eikö syynä siihen ollut se, että niiltä puuttui se ainoa side, joka ei katkea, uskonnollinen side? Hänellä oli ikäänkuin jonkinlainen tunne siitä materialistisesta hengestä, mikä liikkuu tämän vuosisadan suonissa, ja mikä erittäin näyttää tarttuneen Pariisin yhteiskuntaan, joka pienennetyssä muodossa edustaa koko Ranskan yhteiskuntaa. Avioliitto oli kuollut laitos, jonka merkitys oli kadonnut: mentiin naimisiin tavan ja tottumuksen vuoksi, sekä sentähden että senkautta sai nauttia laillisia yhteiskunnan etuja; ajattelematta kuljettiin tätä uraa; mentiin naimisiin kuuluisan nimen, myötäjäisten, viran ja väliin kauniitten olkapäittenkin vuoksi. Niin yksin-omaisesti inhimilliset siteet eivät saattaneet kestää, ja nämä yhdistykset olivat luonnollisesti samalla rikotut, kun se oli saavutettu, mitä niitten avulla halutuinkin saada.

— Vaimon asemasta, rouva de Vergnes oli sanonut miehellensä, olen ollut vaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi!

Pariisin elämä ei pidä nuorten tyttöjen silmiä ja korvia niin suuressa arvossa, että tällainen seura saattaisi olla vaikuttamatta puhtaimpaankaan sieluun. Sibylla oli sen ymmärtänyt ja kätkenyt sen mieleensä. Mitä häneen itseensä tulee, niin hän ei saattanut olla puolisonsa paljas lemmikki, vaan hän tahtoi olla hänen rakastettu ja uskollinen kumppalinsa ajassa ja, niinkuin hän toivoi, tulevaisuudessakin. Kaikenlainen muu rakkaus olisi sortanut hänen sydämensä ja lannistanut hänen ylpeytensä. Hänen ajatuksensa oli, että todellisen avioliiton juurien piti olla, ei ainoastansa niissä sydämissä, jotka se yhdisti, vaan myöskin uskonnossa, joka on oleva sen perustana ja joka sen siunaa. Ainoastansa uskonnollinen mielipide, yhteinen usko ja jalon hurskauden sekä ikuisten toiveitten veljeys saattoivat antaa tälle maalliselle, heikolle rakkaudelle sitä lujuutta ja kestävyyttä, joka on taivaalliselle rakkaudelle omituista.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuina Sibyllan ajatukset ja, niinkuin hän oli tottunut käytöksessänsä noudattamaan kaikkea, mitä hän piti oikeana ja hyvänä, niin hän oli nytkin päättänyt olla milloinkaan menemättä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei kuulunut hänen uskoonsa. Tällä mielipiteellä, jossa ei tosin itsessänsä ollut mitään pahaa, oli se vika, ett'ei se ollut käytännöllinen, ja lapsi parka sai kyllä pian sitä kokea. Vaikka meidän aikamme onkin suotu muutamissa kuuluisissa nimissä kunnioituksella katsella mitä korkeimpain hengen lahjain yhdistystä ja palavaa uskonnollista vakuutta, niin saattaa kuitenkin sanoa, että yleisessä elämässä nämät poikkeukset ovat yhtä harvinaisia kuin kuuluisiakin, ja että ääretön vapaamielisyys, arvosteleminen, epäileminen, kieltäminen ja kaikkien siveellisten perusteitten tärisyttäminen ovat tämän vuosisadan tunnusmerkkejä. Itse yhteiskunnallisessakin uskonnossa, jonka yhteydessä Sibylla eli, hän ei saattanut olla huomaamatta näitä merkkejä, ja hänen oli vaikea olla muistuttamatta, että ulkonainen käytös ja etiketti yksinomaisesti kannattivat uskonnollisten velvollisuuksien harjoittamista. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä epäilevä yhteiskunta säilytti uskollisesti niitten velvollisuuksien ulkonaisia muotoja, joitten todellinen merkitys oli heidän sydänöistänsä kadonnut.

— Näyttää siltä, hän sanoi miss O'Neil'ille, kuin eivät nuot ihmiset uskoisi mitä tekevät; heitä näyttää vievän eteenpäin tässä elämässä jokin salainen voima, jota he eivät tunne… Tämä kaikki muistuttaa minulle tähtiä, jotka tuikkavat ja kulkevat vielä taivaalla, vaikka ne tähdet, joista ne ovat alkunsa saaneet, ovat jo vuosisatoja sitten sammuneet.

Hän tosin tapasikin muutamissa perheissä, joitten kanssa hän tavallisesti seurusteli, todellista ja vakavaa hurskautta sekä ihmeteltäviä kristillisiä avuja; mutta vaikka samanlainen usko kuin hänen omansakin, olikin hänen omasta mielestänsä pätevin ehto, mitä hän vaati mieheltä, jonka haltuun hän tahtoi uskoa tulevaisuutensa, niin se ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänellä oli hänen henkisen etevyytensä tähden muitakin vaatimuksia, joita hän ei ollut tullut niin tarkoin ajatelleeksi, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä ratkaisevia ja tärkeitä. Hän luuli olevansa, ja hän olikin todella sangen jalomielinen vaatimuksissansa, kun hän ei ensinkään välittänyt miehensä rikkaudesta eikä hänen sukuperästänsä, vaikka tämä jälkimmäinen myönnytys olisi ollut hänelle jotensakin vaikea; mutta hän tahtoi, että hänen miehensä veti vertoja hänelle kasvatuksen ja sivistyksen suhteen; tahtoipa hän vielä, vaikk'ei hän sitä täysin itsekkään tiennyt, että hänen tässä suhteessa tuli olla häntä itseänsä vielä etevämpikin, ja hän tunsi voivansa rakastaa häntä ainoastansa sillä ehdolla. Tämä ehto, jota hän piti varsin luonnollisena, sentähden että hän ei tuntenut omaa henkistä etevyyttänsä, lisäsi vielä hänen vaalinsa vaikeutta. Hän oli sangen hyvin tullut huomaamaan, että suurin osa niistä nuorista miehistä, joitten hyvänluontoisuutta hänelle kehuttiin, oli saanut äitinsä helmoissa tuollaisen hellän ja kuolleen kasvatuksen, jonka virkistymistä parooni Val-Chesnay oli saanut hänet epäilemään. Niistä, jotka jo hyvissä ajoin olivat tulleet aikakautemme vilkkaan virran valtaan, oli useammat tarttuneet kiinni yleiseen vapaamielisyyteen. Paraat näyttivät hänestä poikamaisilta. Hänen ajatusvoimansa ja karakteerinsa varhainen kypsyminen kaipasi oikeastansa miestä, joka jo oli jättänyt nuoruuden ajat. Mutta heidän joukostansa, joilla muuten Pariisin elämässä on sangen vähän edustajia, hän näki vakavimpienkin miesten rakastavan turhuutta, ja jos sattumus joskus vei hänet sellaisten henkilöitten pariin, jotka todella olivat kuuluisia ansioittensa ja etevyytensä puolesta, niin hän huomasi heti heidän olevan sangen vapaita ajatuksissansa ja usein yhtä vapaita elämässänsäkin.

Kun Sibylla oli jatkanut salaisia havannoitansa koko alkupuolen sitä talvea, joka seurasi Saint-Germain'in maa-elämää, niin alkoi hänen rohkeutensa lannistua ja hän alkoi luulla, että hän, niinkuin hänen iso-isänsä oli sanonut, etsi harvinaista poikkeusta, jota ei ollut olemassa. Kentiesi hän oli oikeassa; mutta siinä erehtyi hän, että hän tämän johdosta päätti, ett'ei hänen sydämensä koskaan taipuisi. Sellainen sydän, kuin hänellä oli, ei milloinkaan taivu järjen todistusten kautta; myrsky pauhaa siinä, koska se tahtoo, eikä silloin kun käsketään. Järjellisinkin mietiskely ja ylevimmänkin sielun päätökset auttavat epäilemättä näitten myrskyjen voittamiseen, vaan ne eivät milloinkaan voi niitä nostaa eikä estää.

Niitten perheitten joukossa, joissa Sibylla oli tutustunut isoäitinsä kautta, oli eräs, joka häntä veti puoleensa jollakin salaisella lumousvoimalla. Se oli leski herttuatar de Sauves'in perhe. Hän asui ainoan poikansa, Sauves'in herttuan, ja miniänsä, nuoren herttuattaren kanssa eräässä komeassa palatsissa Saint-Honoré'n esikaupungissa. Tämä perhe, jonka kynnyksen yli vanha herttuatar, ottamatta lukuun erästä kummallista poikkeusta, josta sittemmin puhumme, ei sallinut astua kuin hänen kiivaan ylimyksellisen tahtonsa kovin rajoittaman joukon, ei näyttänyt tarjoavan sitä, mikä Sibyllalle saattoi olla tärkeätä. Kuitenkin hän tunsi joka kerta, kun hän siellä kävi, jonkinlaista hämärää liikutusta, joka hänestä tuntui suloiselta ja jonka syytä hän tuskin uskalsi itsellensä tunnustaa; sillä niin luonnotoin se oli. Tämä outo tunne oli yhteydessä erään hänen elämänsä aikaisimpien muistojen kanssa, joka oli tavattoman selvänä säilynyt hänen mielessänsä: se oli hänen kohtauksensa Férias'in puistossa erään Raoul nimisen tuntemattoman herran kanssa, jonka kasvojen piirteet, puhuttelu ja koko olento, sekaantuneina hänen lapsuutensa satumaisiin kuvaelmiin, olivat painuneet ihanina ja runollisina hänen mieleensä. Nimi Raoul oli hänestä rakas, melkeinpä pyhä. Lukija kentiesi muistaa, kuinka ehdottomasti hämmästyen hän oli kuullut Klotildan ensimmäisen rakkautensa kertomuksessa käyttävän tätä nimeä. Ja tämä sama nimi, jota niin usein mainittiin de Sauves'in saleissa, teki ne Sibyllalle niin kummallisen ihastuttaviksi.

Hän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä hän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään yhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei saattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan kaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda oli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin, sillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen välinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle ilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in herttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären luostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli kuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta arvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys, jota nuori herttuatar nimitti Raoul serkuksensa, ja joka oli palannut Persiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka ennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen rakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio, jota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä haihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut seuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes rouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän jokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole ensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia, sentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in väli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa hän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti poppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.

Sangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia pienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että hra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden että häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin varovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä herätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa tietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta mieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä jotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa onneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän tunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös Sibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut häntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä kohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein vastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin jonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei saattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä tavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan silmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.

Me tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä käytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.