VII.

Atelieeri.

Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista, että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:

— Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi? Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi… suuret taipumukset… kaunis kavaljeeri! Se on määrätty… kohtalo on niin määrännyt! Heistä on tuleva ihastuttava pari!

Kun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.

— Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!

— Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.

Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat vetäytyneet pois, kreivi sanoi:

— No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!

Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi traagillisella äänellä:

— Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?… Mutta, à propos, miss O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon laulusta saakka.

— Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi… Jos olisin saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan…

— Minunko, minun sitä kuulevan?… Vai te ette siis milloinkaan opi tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?… Vaikka te olisitte Kalkutassa… ja minä Bellevue'ssa… niin kuulisin, kun te vaan sormellanne… yhdellä… pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne… ja värisisin ehdottomasti myötätuntoisuudesta… Mutta puhukaamme vakavasti: tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?

— Mitä herra kreivi?

— Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän syvyydessä?

— Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.

— Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!… Päälle päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki jälleen parantaa.

— Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.

— Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen myötätuntoisuuden tähden!… Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne siveyden tunnosta!

Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:

— Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!

— Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa naimisiin… sillä kunnia kumminkin on pelastettava!

— Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?

— Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi vastaan-ottopäivä?

— Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.

— Pah! Minä vakuutan, että hän tulee… Istu tuohon, että saan sinulle kertoa, mitä tapahtuu… Hän tulee… neljän tai viiden tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan välinpitämättömyyden välillä… Hän näyttää sinulle albuminsa, ja sinä punastut tuntuvasti… aivan kuin miss O'Neil… ja ihmettelet hänen hyvää muistoansa… Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi… ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä etsimään… Kreivi ihastuu… Nuori tyttö punastuu uudestaan… ja tuo hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi… Sitten… ah! sitten sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko Pariisi tunnette… j.n.e… Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa… Miss O'Neil punastuu vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus kasvoilla… Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista ja sopivaa käydä… Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota, että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, — ja kun hän sen on saanut tehneeksi, — hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan kanssa pois… Siinä on elämäkertasi, neitiseni!

Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären tytärtänsä rintaansa vasten:

— Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!

— Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta ajattelematon… Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt… teidän jälkeenne… sillä on sangen mahdollista, että, hänen eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan synny ajatusta minua naida!

— Epäilemättä se on mahdollista… Mutta siinä tapauksessa se on hänelle sitä pahempi… Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun… Sinä olet viisas tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö niin? Hyvästi, lapseni!

Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, — liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.

Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt, ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa, joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten, ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin tosiasioillekin.

Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä, kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta, oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.

Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin: hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt. Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.

Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa. Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa, missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:

— Vaimoni. — Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen pelkonsa palasi jälleen:

— Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian vanha!… Ah, työhön!

Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.

Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.

Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa, tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de Férias'iin.

— Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia, synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin selvää ja luonnollista… kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi, jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään… tämä on kyllä selvää;… mutta että minussa hänen mielestään on jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri… sitä en saata käsittää!… sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin opettajatar!… Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden merkki… Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!… Jumalani! kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat kauniita, kainoja ja sopusointuisia!… Se on kuin sävelten sointua!… Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!… eikä ole hyvyyttä… luonnollisesti!… No niin sydän parkani, älkäämme siitä huoliko, mennään päivällistä syömään!

Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti, mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua. Näyteltiin Hugenottia. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:

— Ettekö jää tänne?

Ja hän jäi.

Hugenottien neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu, ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein hellällä äänellä:

— Ettekö ole onnellinen?

— Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.

Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.

Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.

Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia, jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut. Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.

Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta, joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.

"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."

Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista hengelle.

Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat, tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat, heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi, heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista, ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.

Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi, ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa, taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille, jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan. Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus, johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan, joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.

Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen, muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä, ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella, jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat naisten päätaipumukset, — ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan kostonhimoisella kärkkyydellänsä.

Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia, jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:

— No niin, entä sitten?

— Kuinka! entä sitten?… Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä teidän muistutustanne.

— Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?

— Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja myöntänettehän että edistys on aina edistys?

— Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista edistystä… on surkuteltavaa edistystä… ja on edistystä, joka ei ole kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne tuottama edistys on viimemainittua laatua.

Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.

— Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa; mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka… väittäkää nykyistä tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin… kieltäkää kaikki ne suuret keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana… halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän omaa onneamme ja arvoamme;… julistakaa vaan uljaasti että koko maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus, pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo, äärettömästi virkistynyt henkinen elämä — että koko meidän kuuluisa sivistyksemme… ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita… ja että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja ihmissuuruutta!

Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.

— Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet, sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet… Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia, sen sijaan että se minua rauhoittaisi… valokuvaamistako tekee minut rumaksi… Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista pienistä mukavuuksistani… No hyvä, tältäkin kannalta katsoen, ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet, niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.

— Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!

— Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun mielipiteeni!

— Teidän mielipiteenne!… Sellaisia ovat naiset!… Mutta mainitkaa syitä!

— No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!

— Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!

— Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten nauru rohkaisi. Sitten… sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä aika!

— Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa paratiisissa!

— Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen… Hän sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini… viekää minut takaisin kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!

Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti puheesen:

— Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on oikeassa!

Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.

— Oletko varma siitä? hän kysyi.

— Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.

— En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.

— Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.

— Juuri niin!

— No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!

— Kauheata! Gandrax sanoi.

— Minä pakotan sinut sen myöntämään… vastaa onko totta, onko vai eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea, mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta, tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän oman luontomme arvoa… Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva antamaan;… mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu… Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää… Ettepä! joll'ei ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä suuresti vähentäneet ja typistäneet… Te olette, kehdosta hautaan saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora ja kuiva viiva… rautatien raitio!… Ajatteleppas hetkinen oikein vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä… Kuinka paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman… On totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan hän siinä elikään… Alinomaahan hän jätti sen… Jos hänen jalkansa olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet… Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä… lakkaamatta hänen silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta… paratiisin loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;… hänen mieleensä oli lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus, usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa… Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka ympäröitsi häntä joka puolelta… Hänen lietensä ääressä, metsissä ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin, yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman… Niin, tuollainen ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä, jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa, kuin maanantain yksitoikkonen juominki!… Sikäläinen ihminen ei tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi… hän ei tuntenut levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto… Ei yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!

Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand ihastuksissansa antoi merkin.

— Loistava muunnos edellisistä hullutuksista… naisille kunniaksi! Gandrax sanoi kylmästi.

Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille kasvoille.

— Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani; minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään ajatuksen, joka minua on vaivannut… Minä pyydän sen johdosta anteeksi hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi… Mutta kuultuani äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät rukoile.

Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.

— Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa…

— Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös, neiti de Férias voi pahoin!

Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään hänestä huolta.

Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata tavallisella kylmyydellänsä vain:

— Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut mielenkiihoituksesta… Huono mieliala!

Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt, alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa. Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja kysyi:

— Voihan hän paremmin, vai kuinka?

— Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä vastannut.

Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.

— Miten hän voi? kreivi kysyi.

— Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.

Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista, kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon tapaisesti vavahdella.

— Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa? Yksi ainoa sana siihen riittäisi!…

— Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi loistavat silmänsä, — en milloinkaan!

Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:

— Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.

Hyvästi!

Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä, Raoul sanoi puoli ääneensä:

— Olethan sinä ymmärtänyt?

— Olen, Gandrax vastasi.

Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.

— Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa portille.

Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät sinne.

Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:

— Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!

Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana, sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:

— Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!

Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin kätkettyinä.

Muutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:

— Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de Val-Chesnay'n luo… Tuletko sinä sinne?

— Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen olkapäitänsä.

— Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä… Ja totta vieköön, minä rakastankin häntä!… Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta, sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten intohimojen loiston… No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe tätä parempaa… Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona… kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan… Huhu siitä toivoakseni tulee neiti de Férias'inkin hurskaille korville… Tuletko kanssani?

— Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä tee siten!

— Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis, nyt ei niille ole sopiva aika!… sinun vakuutuksesi ovat turhia!… Minä kärsin kuin kirottu ihminen… Ja minkä tähden? Sentähden että olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en sano mitään… en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n rakastelija… tai kenen taas tahtoisinkaan… ja eihän ole mitään syytä maailmassa… ei maassa eikä taivaassa… mikä saattaisi minua estää sitä tekemästä.

— Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan rouva de Val-Chesnay'ta.

— Sinä! sinä rakastat… rakastat häntä!

Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:

— Se on totta. Siinä on syy… ja ainoa!… Rakasta häntä sitten;… mutta minä surkuttelen sinua!

Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa, ojensi kätensä kreiville ja lähti.