V.

Madeleine-kirkko.

Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan. Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta, jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää. Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:

— Suokaa anteeksi… onko teillä tuskia?

Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla äänellä:

— Ei, neitiseni.

— Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi jälleen arasti.

— Ette, neiti; kiitoksia.

Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.

— Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?

— Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.

— Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!… Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?… Kysykää minua… ainoastaan minua!

— Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut rauhattomasti sykkiä, minä tulen.

Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja lähti.

Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista liikutusta.

Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi puoleensa:

— Neiti, neiti Sibylla, — ja hän lausui nämät sanat kummallisella painolla, — tahdotteko olla ystäväni?

— Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.

Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:

— Oi Jumala!… minä rakastan teitä!… minä tahdon teitä rakastaa… Olkaa hyvä minulle… Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin suuresti rakkautta!

Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi, puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:

— Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni… sen saatte sittemmin tietää!… Rakastakaa nyt vaan luottamuksella minua… minä vakuutan, että sen ansaitsen… ja pelastakaa minut… se on tärkeämpi!

— Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.

— Niin!… olen varma, että sen voitte… Te olette sangen viisas ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!… Minä olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille… Ja muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne… Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta… olin häntä jo kauvan… oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa — olkoon se puolustuksekseni sanottu! — mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut nähdä mitään… Hän lähti… sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää milloinkaan palaa!… Minä katsoin onneni menneeksi… menin naimisiin mieheni kanssa.

Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:

— Rohkeutta, ystäväni… Ja tuo joku on palannut, eikö niin?

Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:

— Niin, hän on palannut… ja sanalla sanoen, minä olen huomannut, että vielä häntä sangen sokeasti rakastan… enkä ole voinut sitä häneltä salata… ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon… auttamattomaan turmioon, kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi, enkelini!…

Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:

— Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te määräätte… No niin, sanokaa… mitä tekisitte minun sijassani?

Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan hänen omatakeista huoltansa.

— Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä… ja minä olen varsin hämmästyksissäni… ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata… Katsokaamme… minusta tuntuu… tuo joku… rakastaako hän puolestansa teitä?

Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:

— Ei paljon, pelkään minä!

Ja lisäsi sitten heti tointuen:

— Minä luulen!

— Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko hänellä sitä?

— On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.

— Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille saattaa… jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?

— Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!… minä en sitä osaa… en sitä voi… Ei, ei, ei niin, minä rukoilen sinua!… Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!

Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisin.

— Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle, että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;… hän on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.

— No hyvä… tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta, herttua on jalosydäminen mies… ja minä luulen, että olisin häntä rakastanut, jos hän olisi tahtonut… Olen sitä usein koettanut; mutta minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen… lapsi! Hän ei minua tunne!… No niin, minä tahdon tätä ajatella!

— Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy tehdä… Onko puolisosi Pariisissa.

Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.

— Se on oikein! hän sanoi… Niin, hän on Pariisissa.

— No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.

— Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.

— Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:

— Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!

— Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri… Lähde… hyvästi huomiseen!

Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.

Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan, oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.

— Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.

Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti napinläpeensä ja sanoi:

— En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän kultaseni!

— Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?

— Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää. Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä juteltavaa teillä oli kahdenkesken?

Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.

— Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.

— Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?… Sinulla Blanche raukka, on suruja?

— Sangen suuria.

— Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.

— Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä sinulle… Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!…

Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren virtaavan nopeammin suonissansa.

— Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.

Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä tuolia vastaan.

— Ystäväni, älä jätä minua niin usein… taikka muuttamatta ensinkään tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet… Sinä tekisit minut siten sangen onnelliseksi.

Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.

— Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.

— En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta… Elämälläni ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;… siinä on aukkoja joita minun on vaikea täyttää.

— Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani, vai mitä?… Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?

— Minä heitä jumaloin… Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä täyttämään minun ikäiseni sydäntä.

— En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan… Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa maalla… niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!

Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat silmänsä mieheensä.

— Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!

Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden askeleen päähän.

— Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?

— Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja rukoilen sinua minua tukemaan.

Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti uupuneena.

Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen. Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella äänellänsä:

— Sinä olet kunniallinen vaimo!… Minä kiitän sinua.

Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat, heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä, jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:

— Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni otan sinut mukaani?

— Ainako? Blanche sopersi.

— Aina.

Ja hän lähti.

Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli niinkuin paratiisissa.

Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.