II.

Raoul pappilassa.

Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä; mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista, jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna, samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.

Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun, herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin, toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.

Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa, kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.

— Ravintolaa, herra?… Jumala nähköön!… Marianne, herra kysyy ravintolaa.

— Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen ensiksi!

— No älähän nyt, Marianne!… Voi herra kulta, täällä lähiseudussa ei ole muuta kuin huonoja kapakoita… Voi, kuinka en tätä tullut ajatelleeksikaan?… Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen, mutta kuitenkin puhdas… Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä minun jokapäiväiseen ravintooni?

— Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi… Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle osotatte…

— Oh, herra!… Saanko kysyä nimeänne herra?

Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:

— Lecomte [Kreivi], hän sanoi.

— No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä tule olemaan vaikeuksia keskenämme… Pane kuntoon viheriä kamari, Marianne!… Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?

— Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä… Näette nyt, miten tulen teitä vaivaamaan… nyt minun jo on nälkä!

— Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone sittemmin kuntoon… Tapa ensiksi yksi kana!

— Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään… Onhan teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma, että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.

Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa. Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan, kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä, jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.

— Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?

— Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.

— Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää… minä en ole… erittäin jumalinen!

— Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne ollut jumalisempi!

— Se on totta, herra kirkkoherra;… mutta ajat ovat muuttuneet… Ja sitten… sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?

— Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!

— Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.

Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan. Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi vähän taempana.

— Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?… Te olette minulle sanoneet: pieni nuoriherra?… Juuri kaunis pieni nuoriherra! Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!

— En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti, joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!

— En tiedä, onko hän suuri taiteilija… mutta totta tosiaan hän on sangen miellyttävä mies… Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?

— No et, Marianne!

— No hyvä, hän on minut ihastuttanut!… Totta tosiaan, hän on sangen miellyttävä mies… ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa… Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat! Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!

— Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.

Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.

— Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen soitantoa… Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?… — Kuulkaahan!

Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:

— Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja… se on neiti Sibylla hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita, joita hän sunnuntaina soittaa… Minä olen iloissani, että hän on tullut tän'iltana… ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän onnellisesti saapuneenne.

Raoul pidätti häntä kädellänsä:

— Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin hän saattaa työstäni sen päättää… koska hän on siitä huvitettu… Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva… Minä pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!

— Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina…

— Vai niin, tänään on maanantai;… sunnuntaiksi saan jo jotakin osapuille… Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta… Minä tulen heti takaisin, herra kirkkoherra…

Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin, lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde, muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen turvamuurien muodostamaan nurkkaan.

Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin. Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä itsestänsä:

— Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.

Kun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:

— Minä olen hupsu!

Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in. Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa. Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria, joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille, etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän katseli tuokion aikaa tätä näkyä.

— Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!… Jumalansa, joka ei koskaan ole minun!

Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.

— Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle palvelijattarelleen.

— Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän lisäsi kovemmalla äänellä: — kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte, älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne… sitten kuin olette lukeneet rukouksenne tietysti!

— Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä tottelen teitä… mitä kynttilään tulee tietysti!

Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden, rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti, avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas, täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla, tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.

— Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään!]

Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.

Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat; tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet kyynelen kirkkoherran silmään.

Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja, kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää, että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet hänen huomiotansa.

— Herra… hän kuiskasi arasti.

— Neiti… sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.

Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan virkkamatta nopein askelin kirkosta.

Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.

— No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?

Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä vastasi abotille.

— Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari… tai on hän sitten huonoin maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!

Ja hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.

Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen, tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.

Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil. Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.

— Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään kauempaa.

— Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.

— Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne oman arvionne mukaan.

— Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen, mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen. Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis, jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani oikeuden avulla. — Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.

— Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä tottanne.

— Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi vakavampi.

Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta, rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.

— Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.

Raoul vaaleni. — Oltuaan hetken ääneti hän sanoi:

— Saanko minä, neiti, puhutella neiti de Férias'ia muutaman minuutin ajan.

— Ette, herra.

Raoul kohotti olkapäitänsä:

— No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi de Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään viivy täällä ilman hänen suostumustansa.

Hän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi ohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.

Kun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli ratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä ilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen tuli valmistua ottamaan vastaan.