V.

Sibyllan rakkaus.

Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana: hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt. Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat, kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta, joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen, olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen hintana.

Vähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin kertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei päättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen rauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa solmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla, että Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon tarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan Sibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär nyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin kanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei ollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino säilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja abotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän ja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli osottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli häiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi tulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä valveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra ja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui sille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi nuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan kieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän oli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin erinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli seudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.

— Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan ivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla, joitten lopullinen päätös on niin epävarma!

Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias olisi siitä kiitollinen.

Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa. Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta. Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa, jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä, joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät rannan kiviä vastaan.

Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa. Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena keskustelu-aineenansa.

— Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle eräänä päivänä.

— Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä hymy. — Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla äänellä.

Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi sitten puoliääneensä:

— Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.

Sitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:

— Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi, siitä on huoli pidetty.

Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.

— Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.

Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. — Hra ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. — Raoul sai ensikerran nauttia heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse, lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen, joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:

— Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen luvan.

— Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada ikävyyksiä aikaan huoneessanne.

Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.

Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita, jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys, joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä, vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa, joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta. Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan, pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa, olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän oudon taivaan alla.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä. Abotti Renaud rauhoitti häntä.

— Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä… Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!

Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan. — Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen sydämensä.

— Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi niin heikot keinot?… Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!

Vähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:

— Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin… niin hän uskoisi!

Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:

— Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se, jota rakastaa… jota rakastaa äärettömästi.

Ja hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.

— Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.

Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin käsiinsä.

Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.

— Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä, kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?

— Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?… Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia tehtäviä… Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen; mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.

— Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;… mutta haluatteko muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?

— Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.

— Se on parempi.

— Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön käsivarren värisevän omaansa vastaan.

— Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin teidän suhteenne… Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät, saatatte minun epäilemään… kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata, on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän, ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne jälleen palaavat — bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä… Niin, minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se minut sokaisee… Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;… mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun tyytyväinen!

— Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä en ole tyytyväinen… mutta minun sydämessäni on taivas!

He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa. Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:

— Ystäväni!

Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta… Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten sekaan.

Maattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään ikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys oli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä lähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän kuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille sähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme sanaa:

"Tule heti! Gandrax."

Lukiessaan tämän allekirjoituksen, Sibylla vaaleni.