VII.
Fredrik Joel Pätiälä translation
Pursi.
Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi, joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä, saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.
Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana, rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu, antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.
Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä loi levottoman katseen häneen.
— Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.
Jacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.
— Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! —, Teidätkin? hän hiljaa sanoi.
— Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin synkkiin unelmiinsa.
Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot. Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn: eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta, sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä, jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.
Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä. Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä. Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta: sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin, mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.
Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto, joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.
Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:
— Kirkkoherra, kirkkoherra!
Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia, hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle, jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta selvällä äänellä:
— Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, — joita minä en tunne, mutta jotka Jumala tuntee, — minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.
— Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa, eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat siitä, ystäväni?
Kieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.
— Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman vakuutuksen… Ystäväni, minä rukoilen teitä… tulkaa kanssani rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää… Tätä ei totta tosiaan voi kestää!
Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.
Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä kerran viedä häntä pois linnaan.
— Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä… Antakaa minun vielä olla… minä olen niin onnellinen!
— Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. — Oi niin, sangen onnellinen!
Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen kummallisuutta.
— Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan, jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:
— Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan, mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat heidän vaatteissansa. — Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen, yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa. Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.
— Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä minäkin panen omani!
Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:
— Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:
— Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole liikaa, mutta siinä on kyllin!
Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin. Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan, ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.
Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta, muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin; mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:
— Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.
Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva, joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä. Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta. He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.
Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta laivasta.
Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet. Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä; ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana, englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.
— Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule airon loisketta… Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule kuin yhden airon.
Hän kuunteli uudestaan ja kaikki muut hänen kanssansa.
— Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska he eivät souda tasaisesti… Se on kirkkoherra!
Suloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse. Sitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa kaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja haamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä, kuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.
Sill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein juopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä, toiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti risuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle, sai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi heti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra. Tämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli uupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä tuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon käännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä jokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen vaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan heikolla äänellä lausua:
— Ystäväni! Hyvät ystäväni!
Ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi silmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi kirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin silmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti rintaansa vasten:
— Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen olisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut hänelle sanomaan:.
— Jumala on sinuun tyytyväinen:
Sittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä, että haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti tulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat he kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo tiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja suutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.
— Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on meille sanottavaa.
— Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet; minä kerron heti.
Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin. Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat, ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa uskonto, — sillä olihan niitä kaksi, — oikea uskonto ja tokko rouva de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.
Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka häiritsivät hänen ajatuksiansa.
Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.
— Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa, — sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, — sinä tahdot aina vaan nousta joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi, tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto, jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit, sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla, äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista, liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja. Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.
Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja kuutamoista.