VI.
Fredrik Joel Pätiälä translation
Seppele.
Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla oli hänelle neuvonut.
— Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista… Jos tahdot tehdä mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni, sentähden että sinua jumaloin!
Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.
Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin. Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota. Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.
— Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa… Te olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta… Oi, tottahan te kuitenkin joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!
Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja sanoi:
— Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu, että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa, kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.
Sibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.
Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen, kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle omat mielipiteensä.
— Minä pidän tästä, tuosta… Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja Italiaa?… Me matkustamme yhdessä joka paikkaan… jahka sinä menet naimisiin.
Hän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.
Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän alkoi epäillä ja viivytellä.
— Olen tuonut muassani hiuskoristeita… hän sanoi; saanko niitä panna päähäni?
— Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin itseni ja sitten sinut… Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan, ett'ei tule kylmäsi!
Ja hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.
Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia: niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle; sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille. — Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?
— Ei mikään… älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon kyyneleitäkin!
Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.
Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti pukeutumaan.
— Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.
Hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.
Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa; hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä, jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar, joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate, joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja jumalallista.
Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan, jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän, tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys, joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.
— Mitä tämä on? hän sopotti,
Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.
— Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Raoul'iin päin.
— Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan silmäyksen:
— Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;… mutta kuinka olet voinut hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.
— En tiedä… jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan… Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?
— Arvaa!
— Se on mahdotonta!
— Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?
— Valssin?… minkätähden?
— Tullaksesi hiukan punaisemmaksi… noin suuri kalpeus ei sovi niin kauniille kuin sinä!
Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.
— Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia sinun kanssasi!
Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen saaliina kynsissänsä.
Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin ainoaksi esineeksi.
Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö, niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta naiselta toista naista koskevia asioita.
— Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi naapurillensa.
— Kenen nuoren henkilön?
— Jolla on päässä tuollainen seppele… neiti de Férias'in… luullakseni.
— Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi kuivasti.
— Ah, Férias… missä se on siis?
— Normandiassa.
— Lähellä mertako?
— Jotensakin.
— Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?
— Niin näyttää!
— Asuuko hän Pariisissa?
— Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.
— Kuinka kauvan?
— Oi Jumalani!… Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.
— Suokaa anteeksi!… minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen perheensä… Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä lausua… Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne esihuoneessa, on aina ollut muassani… ja, jos jokin onnettomuus olisi minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan…
Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.
— Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?… Jumalani, kuinka on kuuma!
— Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka estävät liiallista kuumuutta.
Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.
Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.
— Blanche, serkkuni? hän sanoi.
— Mikä on?
— Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään… ja sallikaa, että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.
— Minä kuuntelen.
— Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.
— Jokseenkin varmaan.
— Ja… rakastatteko häntä?
— Suuresti.
Raoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.
— Ja… sallitteko että sanon häntä kauniiksi?
— Minä käsken teitä niin tekemään.
— Entä sitten!
— Mitä sitten!
— Mitä te vielä käskette minut tekemään?
Blanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:
— Olemaan kunniallinen ja onnellinen.
Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.
— Blanche, minä kunnioitan teitä!
Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.
— Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni… olkaa neiti de Férias'in seurana… sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on hiukan taitelijan vikaa… ymmärrättehän te… puhukaa hänelle maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!
Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä:
— Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella… Entä te sitten?
— En luullakseni minäkään.
— Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä erääsen lähteesen… Muistatteko sitä vielä?
— Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä, joissa loisti iloinen hymy.
— Te muistatte sen!… Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!
— Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat vielä sangen elävinä mielessäni…
— Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?
— Kyllä vähän ensiksi…
— Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne ja kummallisine seppelinenne… melkein samallainen kuin nytkin, eikö niin?
— Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.
Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti, katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen, voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta, niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta; hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta, millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää, että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin, ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa, yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa, väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.
Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä: hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa pilkallista levottomuutta.
Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul sanoi kumartaen syvään:
— Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?
Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti, joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan odottamattoman avioliiton soihdut.
Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista, ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta. Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle, jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.
— Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita välähteleviä rappusia!
Gandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.
— Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.
Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi äkkiä kysymään:
— Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?
— Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!
— Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.
— Kymmeniä kertojat
— Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?
— Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?
— Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta, josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä Sibyllaa?
— Tosiaankin hän on se!… Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut hänet tuntea…
— Onhan hän elävä kuva… omasta kuvastansa!
— Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.
Raoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.
— Jumala, anna hänelle anteeksi!… Louis parka! lisäsi hän tarttuen uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija… suuri taiteilija olikin… joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko, jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan… Tämä kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua varten tehty!… Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu, että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten luotu ikipäiviksi!… Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin, vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!… Minä rakastan häntä vimmatusti!
— Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä ei ole minulle mitään sanottavaa.
— Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n parempana?
— Niin tosiaankin teen!… Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!… Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin autioissa lehdoissa.
— Tra la la… Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt, Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi puet puheesi runolliseen väriin… Se on merkki… Mutta sinä teit historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva oli valkoverinen.
— Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui sanskriittaa!
— No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de Val-Chesnay'n kanssa?
— En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään… Hyvää yötä!