II.

De Vergnes'in talo.

Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää. Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen; vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat hänen ystävättärensä arvoa.

Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti, että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista, etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli, vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.

Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät katkerasti.

Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä. Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.

Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.

Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia. Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa. Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä, saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia, joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa; sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei tervehtinyt.

— Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.

— Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?… Mutta en minä häntä tunne… Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni… Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä… jotka tuntevat sinut… jotka tuntee… mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne… Oi kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!

Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.

— Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä… Jos te ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!

Väliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.

— Miss O'Neil… asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne… Ihana unelma!

Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:

— Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi toivon sana tai minä lähden.

Ja hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa, luultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse antoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus vietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.

Kreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet ensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli aina niin paljon työtä.

— Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi kaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!

Hän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa, söi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello kymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin päättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa, joka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään kaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa pari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän palasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa poikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia rasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä ja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja alkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin puolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä niin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä iltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa, joka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän koki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja syömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa. Hänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä ravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja töin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen huoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan turmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut epätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä heikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen sellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin kahdeksassa päivässä.

Rouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä tyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden seuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava. Hän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku oli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien luona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut kuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä, tervehtimään.

— Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen vaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä sanotte?

— Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo kuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.

— Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on kauheata!… Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!… Sellainen on elämä, lapseni!… No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue Castiglione'n kulmaan, tiedäthän?

Sibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa, jolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä sen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti Férias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin harvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin nuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta. Olisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti vähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin tilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut herrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että naisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan mielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen seuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta sai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei saattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten keskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.

Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa, muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa, mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu. Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat, siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista, nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia todella voipi kutsua.

Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille, kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat: — "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut. Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne, luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää… Oi Herra, anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!… ja anna minulle joku, joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"

Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä: ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa, ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan. Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle. Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten kumpikin omiin huvituksiinsa.

Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä. Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot, niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. — Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes, kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.

Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme, niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta, sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä harmitti. — Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa, vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen, sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista. Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin ovea.

— Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!

Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään ja sanoi:

— Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!

— Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! — Ja hän peitti silmänsä nenäliinallansa.

— Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä sairashuoneessa… Paikka on hyvin valittu… nerokkaasti valittu! Oh Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa… Minä tiedän mikä on syynä sinun ilottomuuteesi… Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene, mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin, näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia tässä maailmassa… Minä en tahdo sinua enää pidättää!

Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa; hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.

— Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta… tämä on hävytöntä!… Minä en näyttele mitään näytelmää… vaan minä tahdon sinulle vastata… Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä… niin kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi, sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?… Enkö ole kyllin rakastanut sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut! Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin… että olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän, on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi, onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi… Nainen oppii kaikki siltä, jota hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä… Te ne olette, jotka nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!… Sinä olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi, ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta, joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!… Ja sittenkin sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja elämäni tuhlaamista!… Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut sitoa itseni sinun jalkoihisi?… Näinkin monen vuoden kuluttua, minä riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä vaan siellä olet… Ja näin sinä minua kohtelet!… Oi, joll'en olisi heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin suruuni kuollut… tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin olen kumminkin kunniallinen vaimo… Ja jos elämäni onkin kurja, jos pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut… niin onhan sinun kunniasi toki vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!

Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.

Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut hänelle tavallinen.

— Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.

Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden, jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin, että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa. Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä. Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen valtaan.

— Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä tahdon kuitenkin koettaa… Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät… Minä antauden sinun haltuusi!

Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen, jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä, sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.

Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän maapihan pariin. — Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa, missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä, ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan, aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa; sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä löytänyt itseänsä.

Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo, hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. — Eräänä iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä, alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:

— No niin, minä olen voitettu… sinä olet oikeassa! Mutta hitto vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!… minä en sinua enää tunne… Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?

— Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes astui muutaman askeleen salissa.

Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä:

— Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.

Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa: sitten lähti hän salista.

Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien rintaansa vasten.

Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi, että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin, missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.