III.

Raoul Férias'in linnassa.

Tuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka vaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan isoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja ottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua vallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen vastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja rouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja ylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas näitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto rohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.

— Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en jo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä mielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea… Teille on kai jo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo edeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun sallitaan selittää käytöstäni.

— Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää tilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa — ei sen käskyn — vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.

— Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän seutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin; se on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille vakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai teitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa Jumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne… Te ette tunne minua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt kiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa minun sanaani;… mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä toivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen korosta. — Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: — Te ette tunne minua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti kuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos hän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen avujansa arvostelemaan… No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi otaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun ajatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista auttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on, omistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen ja hellyyden, minkä hän ansaitsee… hyvin käsittämään vihdoin koko sen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento vuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi… Suvaitkaa muistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa toivonani… ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty… ja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä vihollinen, — minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä olen saanut kärsiä!

Kuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta kalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.

— Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni myöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette hankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä olette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, — tästä askeleesta, jota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?

— Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia haaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä ja mielenmalttia… Hän tarttuu kaikkeen… Minulle on ilmaantunut tilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä… minä olen käyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan ole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki ja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on omantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan hyvin tunsi… No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de Férias'in mielipiteitten jäykkä — kenties liiankin jäykkä — lujuus ei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta… Hänen sydäntänsä minä olenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä olenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt miehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.

— Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä tunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta ymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan ja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä nöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.

— Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä, jos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin toiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti tunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos vihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin kelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen sepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko minun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta suoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni, niin vähäpätöistä kuin se onkin… Sallikaa minun koettaa hyväkseni käyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te niin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti de Férias'ikaan ole minua siinä vastustava… sillä hän ei saata muuta sanoa kuin totuuden, — että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko minun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen suostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut… No hyvä, kuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei suinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen, yhden ainoan sanan tähden, jota, — joll'ei sitä väärin käsitetty, — ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja ihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;… mutta eikö niissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden suvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan elämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka poikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä salaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee tehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka yhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen ehdon?… Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä niin sydämellisesti, — ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta ansaitsevan, — oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi… ja kenties parhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole jumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan päinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan niitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä koko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä ymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut kaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan yhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden… mutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen, herra;… uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton ihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään kunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään pyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään jumaloita tässä maailmassa… ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa? Oi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut väärin… minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat vallanneet minut teidän edessänne… että puhtahin kunnioitus saattaa asua sydämessä, missä ei uskoa ole!

Herra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten jonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:

— Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären mielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin muistutettavaa liiallisuutta… Mitä saatamme me tehdä, rouva de Férias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me käyttäisimme valtaamme… Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette meiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen vaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin tehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin osottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme rajoja rikkomatta.

— No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen, älkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän… Sallikaa minun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte liioiteltuina… Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella seitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.

— Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni… Onnellinen, rohkaistu intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin tekoihin… Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta, mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa, lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun siihen… suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin työni kunnollinen täyttäminen vaatii … Tunnustanko teille sen ylevän toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni häntä liikuta… niin jää minulle vielä yksi lohdutus… Minä jättäisin hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat hänelle pyhittäneet… Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa… ja rukouksiinsa… että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen… ja että kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha… Nyt, herra, odotan teidän määräyksiänne… Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä iltana, mutta lähden toivotonna!

Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:

— Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin sanoja, jonka näen silmistänne loistavan… Sanokaa edes yksi sana, minä rukoilen sitä… sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on luottamusta… ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!

— Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan, kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin teillä, usko Jumalaan!

Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:

— Jos minulle olisi annettu… ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin ehkä minäkin uskoisin!

Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.

— Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne, jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me mahdollisesti niihin turvaudumme… Siihen asti me emme hyväksy teidän oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä tietämättä.

Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

— Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.

Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti toisiansa jonkun aikaa.

— Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!

— Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta olkaamme varoillamme, ystäväni… hän on suuri viettelijä!

— Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?

— En… sitä en tarkoita;… mutta hän on suuri viettelijä… Hän on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen… Minä olen etsinyt ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa… Tämä nuori mies, — jota saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, — on aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä… Olen itsekseni ajatellut, eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!

— Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin häiriintyneen sielun?

— Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.

Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra de Férias'in.

— Miten kävi? hän kysyi.

— No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me olemme ruvenneet vihollisen puolelle!

— Kuinka! Sibylla huudahti.

— Ei, rauhoitu… Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon ajamisemme tuonnemmaksi… Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla itselläkin on siinä mietittävää… Tämä nuori mies ei pyydä muuta kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi… Hän lupaa muuten ehdottomasti jättää sinut rauhaan… Asiain näin ollen on meidän ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen… hyvälahjainen… ja lopuksi vielä onneton!… Me tahdomme miettiä asiata, tyttäreni.

Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä. Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.