VI.

Klotildan rakkaus.

Samalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja sydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui eräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän matkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de Val-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä päivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika sitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax. Tutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut tarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa tapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin olisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin kaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden suloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi peittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen siteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten avulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa pyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa vakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota saattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus sattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin eetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta hän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja ja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä lujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin kaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen olla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä hän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla johdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine muuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli yhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot luulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön, suodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään kotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä kuin vaarana.

Se miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä, heijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren tiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen ikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli häntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin kadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa antautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli äkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori vaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin tutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa heidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja häpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret synnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja hänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta, jonka huono kasvatus oli tukahuttanut.

Louis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta miehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän haltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen sopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta hillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä pakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten onnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan oli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan kauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta, jota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui jonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja turhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään. Hän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä ja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa tuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan yhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä lähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka näytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen kertoa mielilauselmansa: "On olemassa Jumala!… nimittäin tietävä ja tahtova ihminen!"

Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata juuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de Val-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten ja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän Klotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa. Hän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän juuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil mainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän uutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen elämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta huvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut erakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa olkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt lopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli osottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei tosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän hänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan myrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa oli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä kylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa. Hän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen vastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään tunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa jonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että hra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai hevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa siihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.

Mutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri heittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa hiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:

— Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!… Me olemme yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!

Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä, jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja ystävällisellä äänellä:

— Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?… Minä pidän sikarriesi tuoksusta… Tulehan toki tännemmäksi!

Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti sohvansa.

Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli häntä silmiin.

— Sinä olet kaunis! hän sanoi.

Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen Rolandin vaaleita hiuksia.

Oltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:

— Oi kuinka kaunis ilta!

— Sangen kaunis! Gandrax sanoi.

— Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!… Sinun hevosesi ovat kiiltäviä kuin silkki, Roland… Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni hevosia? Kiltin lapsen… ja kunnon miehen hevosia!

— Aivan niin, Gandrax jupisi.

Taas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:

— Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi… Mene vähäksi aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, — etenkin kun tämä sikarrin savu… oh ei, se ei ole vaarallista!… mutta se minut päihdyttää… huumaa!… Mene, ystäväni… pariksi kymmeneksi minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.

Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle ja lähti riemuissaan.

Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:

— Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen, vai kuinka?

— Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä äänellä.

— Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!

— Kuinka!… tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse ymmärrä? — Hän hymyili. — Oi älkää rypistäkö olympolaisia silmäkulmianne… te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on polttanut huuliani;… mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen sanoihinsa kylmän koron:

— Te olette minulle vastenmielinen!… Ymmärrättekö?

Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:

— Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on? Miks'ette rakasta minua enään?

— Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan vaimo teitä koskaan ole rakastava… joll'ette häntä mene etsimään haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa ole sydäntä, sielua, henkeä… ei mitään mikä saattaisi kohottaa hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen häpeänsä,… eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi… uskonnoksi!… Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa… ystävänne, jota minä ihailen, ihailen ikuisesti!… Ja mitä nyt sanon, se on ollut sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!… Ja te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne minun herrani ja valtiaani!… Mies parka!… te näette, pelkäänkö! — vaan älkäämme siitä puhuko… Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?… Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä! Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis… Menkää tiehenne!… ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te kauhistutatte minua, — suoraan sanoen.

Ja hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.

Gandrax lähti. — Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa, mitään lohdutusta, mitään toivoa, — ainoastaan tyhjyys. Hän olisi tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon. Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä saavuttanut. — Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. — Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään sähkösanomaan.

Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella. Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode, jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan. Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

— Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. — Mutta, hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?

Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois. Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi katsoen Gandrax'ia silmiin:

— Klotildako?

— Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen heikkous… ja viimeinen!

— Oi onneton!… mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa ehkä toivoa… Opiumi jättää sinut henkiin… Missä on lääkäri, mitä hän sanoo?

— Lääkäri olen minä… Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että minä olen hukassa… Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.

— Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan minun kutsuttaa joku? ketä tahdot?

— En ketään… tarpeetonta… älä häiritse minua; istu.

Herra de Chalys istuutui eräälle tuolille vuoteen viereen:

— Onko sulla tuskia paljon, ystäväni?

— Paljon… Olen tehnyt erehdyksen… annos oli liian väkevä; mutta minä olin mieletön.

Hetkisen kuluttua pilkallinen hymy väreili Gandrax'in suljetuilla huulilla:

— Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän messussa?

— Ystäväni, minä pyydän sinua…

Kauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan syvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon naksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat Raoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.

— Haluatko jotain, Louis? Raoul kysyi kallistuen sairaan puoleen.

— Miks'et sinä itke?

— Ystäväni, minä näen hirveätä unta, minä olen kauhusta jähmistynyt!

— Hän ei itke!… Gandrax jupisi.

Taaskin tuokion kuluttua hän sanoi kovemmalla äänellä:

— Mitä kello on?

— Heti on puoli yö.

— Mikä päivä?

— Torstai.

— Anna minulle kätesi… anna pian!

Raoul nousi heti ja tarttui hänen käteensä.

— Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole mitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä ajatustesi herra?… Oletko vakaa?… Tiedätkö, missä olet… minne menet?

— Minnekö menen?

Kauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan vuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja sanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa osottavan liikkeen:

— Tuonne!

Hänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja hänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. — Raoul kätki, hetkisen ääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen sormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.

Herra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten ääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa samalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti sekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä. Astuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista mustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä hämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin Klotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja draamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen kaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan pakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä. Nämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa kuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti hänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien sinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa johdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa onnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä rauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan yksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää: hän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla ja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli hänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku Macbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden kostoa.

Puolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen tehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen suureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa tuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi avattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.

— Eräs nainen odottaa herra kreiviä, hän sanoi.

Raoul nousi kärsimättömästi ylös.

— Mutta minä en odota ketään! hän sanoi.

Hän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui saliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.

Klotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen harsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa ja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu komea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa levittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä ja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti silmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.

— Mitä tahdotte? kreivi kysyi jyrkästi.

— Teidän sääliänne, Raoul.

— Sitä ette saa!

Hän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo ja kysyi:

— Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä… rohkeana tänne tullessanne!

— Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.

Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä ja… vastenmielistä.

Klotilda kohotti päätänsä.

— Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen… tähän rikokseen… jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka olette minut työntäneet tähän pyörteesen… jonka seuraukset olette nähneet?… Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?… Olenko sitä uneksinut, sanokaa?… ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon… antautuessanne minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa… anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi annettavaa… paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä muistutti teitä… koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä rakasti!… Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;… en saattanut häntä kauemmin pettää… totuus pääsi huuliltani ja huumasi hänet kuin ukonisku!… Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei enää tunne tuskaa!

Hän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.

— Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua… Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran vihan syntymättä… Lähtekää, minä sitä pyydän.

Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille, ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet. Nuori vaimo oli noussut seisomaan.

— Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle kättänne, Raoul?

Raoul teki kieltävän liikkeen, ja kääntyi nojaten otsaansa käsiinsä.

— Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te olette! Minä pyydän teiltä niin vähän… minä, joka olisin niin paljon teille antanut! Ja tämä minun rakkauteni… elämässäni ainoa!… eikö sekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa… edes tänä viimeisenä hetkenä?… Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä sitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa, ennenkuin lähden… epäilemättä iäksi!

Raoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa matolle hänen eteensä.

— Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä… Minut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole annettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään arvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa… Minä taidan vaan rakastaa… ja minä rakastan teitä!… Te olette minun uskontoni;… minä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!… Voi jos olisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon halveksineet minun lempeäni… sillä minä vannon, ettei löydy toista sellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa… minä tunnen sen, ja on melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle avautuisi… Tietäkää kumminkin… sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää että jään teille uskolliseksi… ja että millä hetkellä tahansa… kun lausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin… jätän kaikki teitä seuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin… palvelijananne, orjananne!… Hyvästi!

Hän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja painoi sille huulensa. — Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti, nosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä herkeämään!

Klotilda seisoi vavisten ja oli melkein pyörtyä.

— Sanokaa minulle, että säälitte minua, hän jupisi, ja minä lähden!

— Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä kerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi pitkään ja lähti hitain askelin.

Seuraavana päivänä aamulla herra de Chalys lähti takaisin Fériasiin.