TAKAISIN PALANNUT LEMPI.
Reading edition
Sinä olet niin varma minusta kuin aurinko taivaastansa. Se julma tietää sen pysyvän alati paikallansa.
Niin ylpeenä se viillettää sen puhtaan sinistä pintaa. Ei näytä lainkaan tietävän miten polttaa taivaan rintaa.
Tulis kerran tuomio viimeinen ja taivaskin tulessa kiehuis, niin eiköhän korskea aurinko myös hulluna kerran riehuis.
Olet liian varma uhristas on keinoa kurjalla kaksi. On sulhonsa toinen kalpea mies ja käy yhä rakkaammaksi.
Sen tietää kaikki, kuka se on, ja toinen apu on runo. Mut hornan noituma ollut lien, kun niitä en enää puno.
Tule takaisin laulu ja runous, tule hurjaan kuoleman hätään. Sinun tuoksuvan tuoreine tuulines, puhu lempeni haavaan mätään.
Minä mykkänä seison edessäs mut salaa rintani riehuu. Näin sydän kurjan syntisen kai helvetin tulessa kiehuu.
Sano, ymmärrätkö laisinkaan on suurin lempi vaiti? On lempivä kaunein peitteenään tuo kuoleman valkea raiti.
Sinä hymyilet vain pilkkasuin, kun runoni pöydällä makaa. Ja hyvä on runo, syväkin, ihan jumalattoman vakaa.
Sinä nyökkäät hieman auliimmin, jos kunnian vois niistä niittää, jos Otava ne kustantaa ja Leino hyviksi kiittää.
Mut silloin saada myöskin voin tuhannen kirkasta markkaa! Mua huumaa mitä aikaan saa, en lukua pidä tarkkaa.
Taas matkustan pikaa etelään, Cashinein pääsen puistoon. Mitä siellä nähdä kaikkea sain jäi kaihoavaiseen muistoon.
Oi tulisi taaskin vastaani tuo Mexikon poika tumma! Oli Espanjan kuninkaan jälkeinen ja minulle katse kumma.
Hänen kuulinkin mua kiittäneen ja tukkaani kauneimmaksi olen aina salaa toivonut vain päästä prinssessaksi.
Mut mitähän silloin tuntisin, voi sinua kohtaan, Maxi? No, päästä voisit ainakin, sinä — teatterin johtajaksi.
Voi aivan rajattomasti nyt kaipaan luoksesi. Ja rajattomasti kadun jos, rikoin, armaani.
Minä lankeen polvilleni lyön maahan otsani. Minä rukoilen rukoukset, mitä ihminen rukoili.
Jumala, jota en usko, ja Jesus Kristuskin, ja hyvä Pyhä Henki, ja Pyhä Neitsytkin!
Ja kautta pyhimmän kaiken mink' ihminen vannoa saa, elämän, kuoleman kautta, hän takasin antakaa!
* * *
Nyt kärsin taas niin kovasti, minä olen kuin avoin haava. On kotini kuilu hiljainen tai erämaa autio, aava.
Jos kuinka huhuun ja huutelen ei kukaan huuda vastaan. Se, jota isäksi nimitin, ei koskaan etsi lastaan.
* * *
Ah, vihdoinkin siis istun mun rakkaani polvella. Ja jos hän nyt vaan tahtoo hän saa mua suudella.
Mua suudella mielin määrin ja viskoa, kiskoa. En sanaa, puolta hiiskuis nyt väkivallasta.
Mut armas mua vain ilkkuu ei liiku, hievahda. Eh bien! Sill' aikaa vedän ma pari sauhua
* * *
Nyt olen sua niin lähellä kuin ilma huuliasi. Sä ethän enää työnnä pois sun arkaa armastasi.
En enää, ystävä, häiritse en rakkaudesta riehu. En vihaa edes vaimoas, en muiden tähden kiehu.
En sano, että tunnen sun, olet hyvä taikka paha, olen pehmeämpi edessäs kuin tulen päällä vaha.
Nyt olen sua niin lähellä kuin ajatus aivojasi. Sä ethän enää sammuta sisintä aatostasi.
Lien, rakas, sua niin lähellä kuin veri sydäntäsi. Minut ohjas sinne kuitenkin kuin tuntematon käsi.
* * *
Sinä tartut hiljaa käteeni otsaani suutelet. Ja katsot kauan, — hymyilet? Voi, vanha ilmeesi!
Suudelma tyyni, pyhäkin, mut ilme vaiheinen! Oi, ilmeen pyhän tahtoisin tulisuukon entisen!
* * *
Ja saanko polvellesi taas käydä istumaan? Niin kuulen sydämesi sykkiikö ollenkaan?
Minä painaudun kiinni sun jättirintaasi. Voi, laimistunut viini lie oma vereni.
Sinä iskit liian syvään minä sinuun haavoja. Iskimme huonoon hyvään ihan yhtä armotta.
Ei ole enää verta suonissa kummankaan. Mua lohdutat: — On kerta viel' yllin kyllin vaan!
Se kerta, rakas kulta, ei tule milloinkaan. Kun syttyyn saa en tulta, tahdon vain nukkumaan.
* * *
Siis joko sua nyt pahottaa, kun käyn sun luoksesi? Viel' äsken mua kutsuithan, sano, miksi, rakkaani?
Nyt sulla aina kiire on! Voi, aika suloinen, kun vankina voit istua lempemme poloisen.
Mun silloin sykki sinulle vain puoli sydäntä. Nyt tiedät, että täysi lyö, oi, julma ystävä.
Sun jalkojesi juuressa yhä makaan rukoillen. Jos vika oiskin minussa niin toivon — epäilen.
Ja jos vain tunteen hartaimman nyt soisit ehdoksi, niin kuluttaisin mielellä vaikk' kivet altani.
* * *
Vaan taaskin tässä suotta lien riehunut, raivonnut. Rakas viimein vain nektareita oli Bachuksen maistellut.
Tosin ikävä, että hän silloin tyly, epähieno on niin. Minä tilassa siinä kohoon huippuihin korkeimpiin.
Niin haikeasti haastan kaikesta kauniista. Ja usein haastanut vallan olen kauniista ruusuista.
Mä niissä hekkumoitsen kuin itse Strindbergi. Mut kaikkein kauneimmasti puhun ruusuista häissäni.
Rakas sydän, sä yksin tunnet sen, seikan totuuden, — millaiset verihäämme, miten hurmeiset ruusut sen
Ovat tuskani ylen suuret yö unta ei silmiin tuo. Ei kaivosta enää mistään sydän virvoitusta juo.
Oli lempeni liian suuri, minut poltti se poroksi. Ei tuhkaan tuli tartu, — en jaksa, armaani.
En jaksa työtä tehdä, en uskoa, rakastaa. Vain syliisi ehkä jaksan iäksi uinahtaa.