MERELLÄ.

Hytin lamppu hiljaa sammuu. Kaksi vierasta taas vaikenee. Jäiden alla tuimat ammuu,[1] vanha sydän tuskin sykkäilee.

Hyvin nukkuu kuumat kaihot — hieno iva huulta kaarruttaa. Varas sotki rikkaat laihot, uusi tuskin tyhjää kortta saa.

Näen käden ojentuvan mua kohti nurkasta. Kysy ei se, saako luvan? Tainnut on niin tottua.

Luukusta ma katson kuuta, toinen käsi vieraan hallussa. Toisella mä tukin suuta, etten päästäs hornan naurua.

Kuulen hyttiin huutoja: meri, meri vapaa! Riennän ylös kannelle, vettä katse tapaa.

Meri selvä, sininen, ääretön on eessä. Värjyin juhlii rintani, seison silmät veessä.

Syvyys alla auringon sinuun tuskat nukkuu. Konnat, pikkukaupungit sinun syliis hukkuu!

Eessä taivaan rannalla läikkeet hopeaiset niinkuin iki-ihanat kylpis nuorukaiset.

Taaksi jäiset ruusut jää, köyhäin vuodet nuivat. Papit salaperäisen edelläni uivat.

Hämyssä meri aava niin syvänä vapisee. Ja vanha sydänhaava nyt umpeen paranee.

Sun viskaan pohjaan meren, unelma kultainen! Olet imenyt sydänveren ja vienyt nuoruuden.

Oi, suuret tuulet tuulkaa, jo kaikki puhdistuu. Sanani, aallot kuulkaa ja taivas, tähdet, kuu.

Niin viekas mies voi olla kuin nainen konsanaan. Valheilla huumaa noilla tosilemmen sukkelaan.

Nyt runot tekee nainen ja lapset elättää. Hyvä, jos miesi vainen ne pystyy siittämään.