PIAZZA MICHELANGELO.
Reading edition
Lähdemme ulos yöhön niin hiljaisin askelin. Kirkkaaseen kultavyöhön on puettu taivaskin.
Kirkkainta kuuta kohtaan puun oksat ojentuu kukat niinkuin helmet hohtaa ja hehkuu auki suu.
Firenze laaksossa välkkyy timantit vaipallaan. Säveltulva kaukaa helkkyy, Arnolla soitetaan.
On elämä ihmeellistä! Nyt täällä astelen! Ei enää piinat pistä, olen ovilla autuuden.
Hän vieressäni astuu kuva kultaunelman. Jo silmäni solea kastuu,[2] — oi, Suuri! huudahdan.
Käy rintaani riemu syvä ja ääretön pulppuamaan. — Olet, lapsi, liian hyvä, hän hellästi lausuu vaan.