XXII. LOPPU

Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena päivänä oli suoja.

Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia…» Jokainen oksa, joka lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.

Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo, sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä pelästyneenä herännyt unestaan.

Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen. Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni ulottuvilla tapahtuisi murha.

Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli katkennut satavuotisesta tammesta.

»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi nimeäni.

Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat, ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.

Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.

Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin. Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa. Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.

Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.

»Kuka täällä asuu?» huusi hän.

Viviane!

Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.

»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen. »Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»

»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»

»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»

»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»

Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.

»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin sanomalehdistä.»

»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»

»Entä Maria?»

»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä mitään».

»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»

»Vai niin!» sanoi hän.

Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan. Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.

Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.

»Isä!» huusi hän.

Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.

»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää lasta.

Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut, ja itki hiljaa.

»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta! Viviane peitti kasvonsa käsillään.

»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi minuuteiksi voimattomuuteemme.

»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin, katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin häntä…

Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!

Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista…

»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»

Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.

Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi, että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.

»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit. Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»

»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi», myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo paloi rauhallisesti.

Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.

Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:

»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»

Avasin hitaasti sähkösanoman.

»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.

»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni ja tuijotin Vivianen silmiin.

»No.» Se oli toisessa taipeessa.

Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No."

Siinä kaikki.

Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta ei ottanut vastaan.

»Tiesin sen», kuiskasi hän.

Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.

Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.

»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.

Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:

»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»

Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»

Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin Mariaa…

Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.

»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti, »minkä näköinen te olette!»…

»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit. Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän kuluttua.»

Hän nousi heti.

»Kätenne siitä, Claus?»

»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»

Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin liukkaalla parkettilattialla —

»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»

Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.

Oli kostea, pimeä yö.

Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.

Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon…

Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän kuluttua voin hyvinkin olla kotona.

Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä, juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän sattunut isku minut kauas syrjään…

* * * * *

Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.

Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.

Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa.

Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys. Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja.

Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan. Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista…

Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan. Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja.

Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade pesi metsän täysin puhtaaksi.

»Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys, ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut, lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori, oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti, sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut — esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi »häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen.

Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle.

Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit, olivat tuoreessa lehdessä.