IV. KOTINI

Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet, ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa, sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina… Täällä on alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!

Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja kotoisin Rheinweileristä.

Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.

Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava. He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he »auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti elämä täällä ylhäällä kulkee.

Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa. Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.

Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen kylpylän ihastuttavia laitoksia.

Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.

Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma, että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus, josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen kanssaan.

Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään, vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.

Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon, seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä, »viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi, sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu, aukeavat äänettömästi helvetin portit… Eikä missään elänyt yhdessä kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen. Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.

Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä, ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna. Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä, ja silloin päätin toimia.

Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen ääressä.

Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset vävypojat.

»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.

»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli hänestä yhdentekevää.

Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta yhdentekevää.

Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan. Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä. Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa. Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen, römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.

Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran, joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!

Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut.

Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen »kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta?

Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni. Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin itselleen.