VIII. RUUSU KUUMIEN KIVIEN VÄLISSÄ
Anna Leivo translation
Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän.
Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat, tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa.
Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen, sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa, ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä valahtanut päivä…
Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme!
On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys, poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.
Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen edessä…
Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!