VII. SUVUN VIIMEISET

Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta. Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä, ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria kiusanhenkiään kohtaan.

Ei, kukaan ei iloinnut.

Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä.

Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa »In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa mukanaan takaisin Rheinweileriin.

Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille.

Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän, Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten tuottanut koko onnettomuuden».

»Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa, jonka oli kerran Lieselille lausunut.

Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten oli lahonnut.

Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen. Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin, nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich, ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin, odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin ulkonaisesti.

Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen» Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut.

Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä, mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä, niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes isoisä katkaisi hiljaisuuden.

Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa, jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa palvelustaan Reinin varrella.

Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko». Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä tiedän syvemmän merkityksen…

Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla: »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle.

Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan. Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin voimakas häntä nostamaan… Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo…

Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua.