VI. ULRICUS

Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade.

Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat Jumalan myllyt.

Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka läpi täysikuu paistoi.

Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon, joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia juotaessa kreivilliseen säätyyn.

Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä ei ollut aikaa vastata.

»Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo seisoi ovella. »Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait prince.»

Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä, reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse Herra astunut yöstä päivänvaloon.

»Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia», lisäsi hän.

Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein.

»Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus.

Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.»

Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen ole — eteenpäin menemistä?»

Isoisäni isä kertoi:

»Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan kohdalta…»

Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien, palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä laukkaa avonaisesta portista ulos.

Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan.

»Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa…' Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan… Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna…»

Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa laivasiltaa pitkin. He lauloivat:

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon…»

Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään.

»Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?»

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon…»

»Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat… saksalaiset… Napoleonille.»

Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta.

Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi, kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla.

»Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne hellästi takaisin pielukselle.

Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä… niinkuin silloin… pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa… ja myöhemmin. Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen!

Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen kynnykselle.

Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä, vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän: »Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät liikkeelle.

Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä. Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!»

Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa, vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään.

Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui. »Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää.

»Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha, »ei, vaan hevosten».

Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa.

Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili.

»Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.»

Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli, kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut.

Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä, ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta.

He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa, pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä, että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa.

Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene», joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja virkistyksillä.

»Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan, ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan: 'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari, hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa, sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta…»

Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea.

Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan:

»Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!»

Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä:

»Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!»

Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti:

»Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin portista.»

Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä hiljaisuuden vallitessa:

»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon…»

Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu.

Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa, mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni kylästä.

»Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi olla niin tyhmä.»

Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi:

»Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.»

Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden.

»Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin laivasillalla».

Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä:

»Hyvä! Hyvä! Kerro!»

Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti nojatuoliin…

Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma Caesarien jälkeen oli nähnyt.

Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen jättäneet.

He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi.

Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin». Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä.

»Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun meillä kasvaa vain viini».

Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä… Se päivä ei voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat, Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan, ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset, joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen, joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni!

Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.»

Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman ratsuväkeä?»

»Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä». »Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan.

»Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän sai, per procura, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä, Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.»

»Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta Murat on vain hevosvaras.»

»Vain?»

»Vain!»

»Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.»

»Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät… melkein keisariksi.»

Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta.

»Entä asiantuntijat?»

»Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.»

»Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut huoneeseesi.»

Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta; »ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen, ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen, uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä Code Napoleoniin, joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän, kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti serkkunsa osaa kuin omaansa.

Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen. Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi, että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita, oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien matkavaunujen luo vain lisännyt:

»Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain naisten parissa.»

Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi lukuunottamatta).

Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä, jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle.

Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen…

Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi…» ja esitti, tässä ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa, kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!»

»Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä, Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich jätti salin »Badenin parhaana miehenä».

»Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta».

Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin:

»Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla takaisin!»

Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi:

»Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan, että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan… Parasta, että jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —»

Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan:

»Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!»

»Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä tai toisesta tulla vaikka ratsumies…»

Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä kurkkua:

»Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista. Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!»

»Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään.

»Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.»

»Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin huudat».

Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos huoneesta.

* * * * *

Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä, oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken. Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi: »Varovaisuutta!»

Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet…

»Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.»

Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni. Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen. Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä».

Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille…

Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa.

»Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään.

Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta, jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä.

Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa, leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun.

Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme valtioviisas nero.